Herba likööri alkuiset numerot hinta

Niiden suomalainen vastine on esimerkiksi niin tai aivan , jollei verbiä voida toistaa, esim. Englannin yes indeed , ruotsin javisst jne. Tämä varsinkin Amerikassa suosittu ja nyt meillä mm. Perimätieto kertoo, että joukko kalifornialaisia oli yllättäen tullut juhlimaan Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää, heinäkuun neljättä vuonna , eikä Alexilla ollut tarjota muuta kuin kuivaa leipää, parmesaanijuustoa ja lehtisalaattia. Munia, valkosipulia ja kastikeaineksia hänellä tietysti oli.

Salaatille Alex antoi nimeksi "lentäjän salaatti", mutta kun Alexin veli havaitsi sen hyvän menekin, hän omi sen itselleen antamalla sille etunimensä. Toisten lähteiden mukaan oli Alex itse nimennyt salaatin uudelleen veljensä mukaan.

Kuten aina, myös tämän ruokalajin kohdalla esiintyy kirjallisuudessa useita erilaisia alkuperäselityksiä, mutta tässä kuvattu syntyhistoria on arvovaltaisten kirjojen mukaan niin hyvin dokumentoitu, että uskoisin sen olevan oikean. Caesarsalaatti on sidesalaattia, jonka lisukkeena on paahdettuja leipäkuutioita ja raastettua juustoa. Tämä lehtisalaattilaji tunnetaan myös nimillä romainesalaatti, roomansalaatti ja kos -salaatti. Kastike tehtiin ilmeisesti alunperin vain oliiviöljystä, sitruunamehusta, valkosipulista, suolasta ja pippurista.

Joidenkin ilmeisesti oikeassa olevien lähteiden mukaan lisättiin jo alkuperäiseen salaattiin tippa worcestershirekastiketta.

Amerikkalaisten amatöörikokkien suuri idoli Julia Child on kertonut lapsena käyneensä Cardinien ravintolassa ehkä vuonna , jolloin kastikkeeseen taitettiin minuutin verran kypsennetty eli lähes raaka upotettu muna tai kaksi. Nykyään sellaista ei tehdä ainakaan Amerikan ravintoloissa, joissa muna on salmonellavaaran takia aina kypsennettävä lähes kovaksi. Nykyisin lisätään öljykastikkeeseen hienonnettua sardellia ks.

Myös sinappia ja yrttejä käytetään, mutta kaikki eivät hyväksy sellaisia asiaankuulumattomia lisukkeita, kirjoittaa Washington Post ruokasivullaan lokakuussa Myös Alan Davidson muistuttaa Caesar Cardinin omasta mielipiteestä, jonka mukaan salaattiin kuuluu vain kuusi raaka-ainetta: Viimeksimainitusta saatiin siihen aikaan riittävä sardellin maku, sanoi Cardini. Välimeren maissa ja Keski-Aasiassa rikkaruohona kasvava ruistankio eli kitupellava Camelina sativa on yllättäen ja EU: Meillä aloitettiin kansainvälinen viljely- ja käyttötutkimus, jonka puitteissa ainakin 60 sopimusviljelijää alkoi vuonna kasvattaa tätä ikivanhaa, jo rauta- ja pronssikausilla tunnettua ja meilläkin joskus aikaisemminkin kokeiltua öljykasvia.

Vanha suomalainen nimi kitupellava viittaa erään lajin, C. Nykyisin käytetään ruistankiota myös koristekasvina ja kuivakukkana. Camelinan, millä nimellä kasvi tunnetaan ruokakaupoissa, siemenöljy on ainakin yhtä terveellistä kuin rypsiöljy ks.

Suomessa ovat eräät tutkijat perustaneet osakeyhtiön tämän öljyn hyödyntämiseksi ja kaupoissa onkin jo näkynyt useita erilaisia camelinatuotteita, kuten ruokaöljyjä ja eräänlaista pikkelssiä. Eräässä vanhassa kasvitieteellisessä kirjassa käytetään kasvista nimitystä koiran kitupellava. Ruotsiksi ruistankio on oljedådra ja englanniksi false flax eli 'väärä pellava'. Keväällä oli erään helsinkiläisravintolan listalla jälkiruoka, jonka nimi oli canache.

Mitä se semmoinen on, kysyivät monet, minä mukaanlukien. Löytyihän selitys internetistä – sieltähän nykyisin kaikki löytyy. Sana kirjoitetaan ranskaksi joko canache tai ganache , joskus myös muodossa garnashe. Sana tulee alunperin kreikan leukaa tarkoittavasta sanasta gnathos.

Se on siirtynyt italiaan muodossa ganascia , joka tarkoittaa sekä leukaa että kenkää, lähinnä jarrukenkää tai vastaavaa leuan muotoista esinettä. Nykyään ja erityisesti ravintolakielessä sana tarkoittaa enemmän tai vähemmän pehmeää suklaamassaa, jota käytetään kakkujen täytteenä ja kuorrutuksessa, konvehtien täytteenä sekä sellaisenaan jälkiruokana.

Suklaamassan ohennukseen voidaan käyttää melkeinpä mitä tahansa nestettä, kuten kermaa, kahvia, viiniä, likööriä, hedelmäsoseita tms. Mistä tuollainen sanayhteys on syntynyt? Mitä yhteyttä on leualla ja suklaamassalla? Tähänkin löytyy selitys netistä. Ranskan sana ganache tarkoittaa, paitsi hevosen alaleukaa, myös typerystä – ihmistä, joka roikottaa leukaansa tyhmän näköisenä.

Joku luvun sokerileipurinapulainen kaatoi vahingossa kuumaa maitoa sulaan suklaaseen, jolloin pomo moitti poikaa typerykseksi. Mutta sitten uutta sekoitusta maistettiin ja havaittiin sen olevan herkullista. Nettihaulla löytyy myös canache -niminen kasvi, eteläamerikkalainen ilmeisesti pavun sukuinen puuvartinen Sclerolobium dwyeri , jonka toinen nimi on canasti. Pienet alkupalavoileivät ovat Kielitoimiston suosituksen mukaan suomeksi kanapeet samoin kuin fondue on fondyy , filé on filee jne.

Mikäpä siinä, mutta kyllä kanapeiden taivutusmuodot näyttävät melko hulluilta. Äiti käytti hyvällä tuulella ollessaan nimeä kanan peet. Kanapeitä ovat myös makeat sokerikuorrutetut kahvileivät, jotka on tehty leikkaamalla kahdeksi vierekkäiseksi rullaksi kääritystä taikinalevystä sydämenmuotoisia viipaleita. Ranskaa osataan nyky-Suomessa kovin vähän, joten harvat tietävät, että ranskan sana canapé tarkoittaa sohvaa – tavallisesti pitkähköä, kahden tai useamman hengen istuttavaa rokokookiemuraista sellaista.

Vuodesohva on ranskaksi canapé-lit. Voileiville on annettu sama nimi siksi, että niissä päällyste istuu leipäviipaleella kuin sohvassa. Sana tulee alunperin latinan sanasta canopeum , joka tarkoittaa suojakangasta, esimerkiksi pylvässängyn baldakiinia tai veneen yli vedettävää "pressua", englanniksi canopy. Latinan sana tulee puolestaan kreikan sanasta konopeion , joka tarkoitti hyttyskatoksella varustettua egyptiläistä vuodetta.

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä eräs suosittu suurkeittiöiden ruoan sarjavalmistusmenetelmä, nimittäin sous-vide. Termi on ranskaa ja tarkoittaa sananmukaisesti "tyhjiössä". Menetelmän kuvasi ensimmäisenä kreivi Rumford ks. Rumford , mutta nykyaikaiseen käyttöön sen otti vasta luvun puolivälissä kuuluisien Troisgros -veljesten ravintolapäällikkö Georges Pralus Ranskan Roannessa.

Hän huomasi, että hanhenmaksa on helpointa kypsentää tällä menetelmällä ks. Nykyään on sous-vide menetelmä yleistynyt ravintoloissa huomattavasti ja viime aikoina on myös kotikäyttöön tarkoitettu keitin ilmestynyt USA: Kotimainen Metos Oy valmistaa ravintolakäyttöön tarkoitettuja laitteita, joista osa on varmasti myös vaativaan kotikäyttöön sopivia, ks. Kypsentäminen tapahtuu sitten useimmiten höyryllä, minkä jälkeen tuotteet jäähdytetään alle kolmen asteen.

Sarjavalmistusmahdollisuuden lisäksi etuna on, että ruoka säilyttää makunsa, värinsä ja ravintoainepitoisuutensa hyvin. Suolaa, rasvaa ja mausteita säästyy ja ruoan hävikki on pieni. Säilytyksestä oton jälkeen on ruoka kuumennettava välittömästi vähintäin 70 asteeseen ja tarjottava saman tien.

Kapusiinit, italiaksi cappuccini , muodostavat fransiskaanimunkkikunnan autonomisen haaran, jonka perusti vuonna Matteo Da Bascio , suomalaisessa tietosanakirjassa nimellä Matteo Serafini ital.

Paavi Klemens VII vahvisti kapusiinimunkkikunnan vuonna Kapusiinien pukuna oli ruskea viitta, jossa oli suippokärkinen huppu, kaputsi. Maito- tai joskus kermavaahdolla päällystetty kahvikupillinen on meilläkin yleinen juoma.

Nimi tulee juuri kapusiinimunkkien viitasta, jonka nimi puolestaan johtuu sen ruskeasta väristä. Kapusiinimunkkien nimi taas johtuu latinan sanasta cappa , sama sana kuin suomen kaapu, kappa, nykykielessä naisten takki.

Cappa puolestaan johtuu latinan sanasta caput , pää. Maailmalla kiertää toisenlainenkin selitys cappuccino-kahville. Kun Wienin kaupunkia piirittäneet ottomaanit oli ajettu pakosalle vuonna , heiltä jäi monta säkillistä kummallisia vihreitä papuja, joista kapusiinimunkki Marco d'Aviano keksi tehdä uutta juomaa, kahvia.

Hän miedonsi juoman maidolla ja hunajalla. Tämä perusti Wieniin ensimmäisen kahvilan Nuo tarinat ovat tietysti keksittyjä, mutta osoittavat, kuinka suuri helpotus Euroopan asukkaille oli, että turkkilaiset karkotettiin maasta. Aivan samanlainen on tarina croissantin keksimisestä. Tämä on aivan hyväksyttävä uusiokäyttö sanalle, sillä eihän mikään laki vaadi käyttämään sitä vain kahvista.

Jos kerran carpaccio voidaan tehdä muustakin kuin punaisesta lihasta, ei cappuccinokeitolle ole mitään esteitä. Tunnetuin tämänniminen ruoka on flanderilainen kansallisruoka carbonades à la flamande , joka on suurehkoja naudan- tai sianlihan kuutioita ruskistettuina ja olutpitoisessa jauhokastikkeessa keitettyinä. Oluen johdosta ne maistuvat hiukan kitkeriltä pohjoismaalaisen suussa. Norjassa ja Tanskassa sana karbonade tarkoittaa ihan tavallista jauhelihapihviä.

Sanalla on kaksi selitystä. Toisen mukaan se tulee italian sanasta carbonata eli hiillostettu. Toisen mukaan taas on kyseessä "miilunpolttajan pata". Hiiltä, latinaksi carbo , on molemmissa, joten lukija saa valita, kumman selityksen hyväksyy. Marie-Antoine eli Antonin Carême , eräs Ranskan perinteisen gastronomian suurimpia nimiä ja Henry Notakerin mukaan "keittotaidon Onnenpekka", aloitti monen muun tapaan ravintola-alalla työskentelyn jo lapsena.

Hän pääsi nuorena Talleyrandin keittiömestariksi ja kiersi sen jälkeen Eurooppaa toimien mm. Englannin ja Venäjän hoveissa. Eräänä Carêmen ansiona pidetään, että monet klassiset venäläiset ruokalajit, kuten borssikeitto ja coulibiac -piirakka pääsivät maailmanmaineeseen.

Hänen kerrotaan myös keksineen "volovangin", vol-au-ventin eli vannikkeen – erehdyksessä, kun tuli käyttäneeksi voitaikinaa tavanomaisen piirastaikinan sijasta. Asiallisemman selityksen antaa kuitenkin Larousse Gastronomique , joka kertoo Carêmen tarkoituksella yrittäneen keksiä jotain niin kevyttä, että se lentäisi tuulen mukana – s'envola au vent.

Sanoista kun tässä sanastossa usein tehdään asiaa, todettakoon, että carême on ranskaa ja tarkoittaa sekä laskiaista että laskiaisen jälkeistä Sana tulee latinan sanasta quadragesima eli neljäskymmenes päivä ennen pääsiäistä. Italialaisen ja nykyisin monen muunkin ravintolan herkkualkupaloihin kuuluu annos raa'asta, tosimureasta naudanfileestä leikattuja paperinohuita viipaleita, jotka tarjotaan mukavasti maustetun, hieman kermaisen öljykastikkeen kanssa, aivan kuten tuo gastronomien varsinainen Raamattu, ranskalainen Larousse Gastronomique neuvoo.

Kirja ei tosin ole erikoistunut Ranskan ulkopuolelta peräisin olevien ruokalajien kovin tarkkaan kuvailuun, joten ei ole syytä uskoa siihen kirjaimellisesti. Ruokalaji ei ole kovin vanha. Sen synnystä on liikkeellä erilaisia tarinoita, joissa kaikissa mainitaan venetsialainen ravintola Harry's Bar , jonka perusti vuonna lupaava nuori baarimestari nimeltään Giuseppe Cipriani. Ravintolalla ei ole mitään tekemistä kuuluisan pariisilaisen kaimansa kanssa. Toinen yhteinen tekijä kaikissa kertomuksissa on ravintolan kanta-asiakas, venetsialainen kreivitär Amalia Nani Mocenigo , jolle carpacciota ensiksi tarjoiltiin.

Eroavaisuuksia kertomuksissa on ensiksikin ajankohta. Eräät lähteet ilmoittavat keksimisvuodeksi tai , jotka kuitenkin liittyvät ravintolan perustamisajankohtaan, ei kreivittäreen.

Muut lähteistä löytyneet vuosiluvut ovat ja , joista näyttäisi olevan oikein, koska kaikki netistä löytyneet, muut kuin ruokalajia koskevat aihetodisteet viittaavat siihen. Toinen ero eri kertomusten välillä on syy, miksi kreivitär söi raakaa lihaa.

Jotkut kertovat, että hän oli kyllästynyt ravintolan ruokaan ja halusi jotain vaihtelua pastaan ja mielestään ylikypsiin pihveihin , jolloin Cipriani olisi keksinyt tarjota hänelle lihan täysin raakana.

Todennäköisempi ja useimmin esiintyvä selitys on, että lääkäri oli nimenomaan kieltänyt häntä syömästä kypsennettyä lihaa ja Cipriani kehitti mahdollisimman miellyttävän tavan sen nauttimiseen. Kreivittären kysyessä ruokalajin nimeä, Cipriani vastasi heti "carpaccio".

Nimi oli nänen mielessään, koska Venetsiassa oli juuri meneillään renesanssimaalari Vittore Carpaccion n. Hän oli maalauksissaan suosinut lihanpunaista tai -ruskeaa väriä – useimpien maalauksissa esiintyvien ihmisten vaatteet ovatkin 'lihanvärisiä'. Giuseppe Cipriani kuoli v. Kerrotaan, että hän olisi sanonut toivoneensa, että isä olisi antanut ruokalajille oman nimensä eikä taidemaalarin.

Useiden lähteiden mukaan tarjottiin alkuperäinen carpaccio maustettuna majoneesilla, johon on lisätty sinappia , worcestershirekastiketta ja viinillä tai sitruunamehulla laimennettua etikkaa. Tämä kastike levitetään haarukalla verkkokuvioksi lihaviipaleen pinnalle. Muunkinlaisia kastikkeita väitetään 'alkuperäisiksi'.

Kerrotaan myös, että lihaviipaleiden alla olisi ollut kerros sinappikaalia eli nykysuomella rucolaa. Erään lähteen mukaan ei liha ollut aivan raakaa, vaan filee oli ensin nopeasti ruskistettu ja viipaleista olisi leikattu kypsyneet reunat pois.

Eräs hyvä oma carpacciokokemukseni on helsinkiläisestä Kynsilaukka -ravintolasta, muistaakseni vuonna Siellä söin porocarpaccion, jonka kanssa tarjottiin, ainakin oman analyysini mukaan, karkeajyväisestä ranskalaisesta sinapista ja mustaviinimarjahyytelöstä keitettyä mahtavaa kastiketta sekä savustettua poronkieltä sisältävää salaattia. Paras itse tehty carpaccio tehtiin juhannuksena poron pakastetusta sisäpaistista, jonka hallikauppias leikkasi vielä jäätyneenä paperinohuiksi viipaleiksi.

Ne hän sitten asetteli rinnakkain paperiarkkien väliin ja pakasti koko pinon uudelleen. Kotona sulatin lihaa vain sen verran, että viipaleet irtosivat paperista ja asettelin ne kauniisti tarjoilulautasille. Lisänä tarjottiin kotimaista leipäjuustoa ja mesimarjahyytelöä sekä kastikkeeksi tipoittain tryffeliöljyä ja hienoa, kirsikkapuutynnyrissä vanhennettua balsamietikkaa ks. Noin vuonna näyttää carpaccio nousseen ravintoloiden muotiruokien joukkoon ainakin Helsingissä.

Nimen oikeinkirjoitus on vaikeaa ja merkitys on muuttumassa pahasti, kuten aina muotiasioissa. Carpaccio voi ruokalistan mukaan olla valmistettu vaikka kalasta tai jopa lantusta.

Kun sitten tilaa sellaista ruokaa, voi havaita, että ravintola on sekoittanut kaksi täysin eri käsitettä, carpaccion ja cevichen keskenään. Mutta olen kyllä saanut ravintolassa esimerkiksi tonnikalasta leikattua aivan uskomattoman herkullista carpacciota. Englannin verbi to carve tarkoittaa lähinnä puun tai muun kovahkon asian muotoilemista leikkaamalla. Paistin leikkaamisesta sanaa tietysti myös käytetään ja siitä on tullutkin nimi ravintoloille, joissa asiakkaat saavat itse leikata itselleen lihan.

Tällaiset carveryt tulivat muotiin luvun lopulla Englannissa ja Amerikassa. Ensimmäinen näkemäni sellainen oli Cumberland -hotellissa Lontoossa. Tarjolla oli neljää tai viittä erilaista paistia ja jokaiselle vielä pari erilaista kastiketta, sekä tietysti perunat ja vihannekset omalta tiskiltään.

Helsinkiin carvery taisi ensimmäiseksi tulla hotelli Presidentin ravintolaan joskus luvulla. Siellä oli aina paikalla lihanleikkaaja, jotta asiakkaat eivät kehtaisi pyytää liian suuria annoksia. Lihaakaan ei ollut niin suurta valikoimaa kuin Cumberlandissa – mutta ihan tarpeeksi silti.

Alkuinnostuksen sammuttua ovat carveryt muuttuneet paljon vaatimattomammiksi. Olenpa nähnyt sellaisenkin carvery-nimellä kulkevan ravintolan, jossa oli vain yhtä lajia paistia. Lihan leikkaaja, carver , on kyllä ollut ja on edelleen monessa hienossa ravintolassa, vaikka paikasta ei carvery-nimeä käytetäkään. Kauppojen cocktailpalahyllyissä ja joulupähkinäsekoituksissa on vaaleita, houkuttelevan näköisiä käyriä siemeniä, joissa joidenkin mielestä on hiukan äitelän makea, aavistuksen verran navettamainen maku.

Ne ovat trooppisesta Amerikasta kotoisin olevan ns. Tämän puun kerrotaan olevan hyvin käyttökelpoinen: Huomattakoon, että ranskan sana acajou tarkoittaa mahonkia, joka ei ole munuaispuun sukulainen – ja tästä syystä on eräissä sanakirjoissa cashew-pähkinä käännetty virheellisesti mahonkipähkinäksi. Puun munuaismaiset hedelmät ovat syötäviä samoin kuin siemenet.

Hedelmien kuoresta puristetaan väriaineena käytettyä kardolia ja sen kumimaisesta mahlasta valmistetaan termiiteiltä ja muilta hyönteisiltä suojelevaa vernissaa. Siemenistä voidaan lisäksi puristaa ruokaöljyä. Intiassa, erityisesti Portugalille ennen kuuluneessa Goassa, tislataan hedelmistä alkoholijuomaa.

Puu on läheistä sukua amerikkalaisista pilapiirroksista tutulle myrkkysumakille poison ivy Rhus radicans tai R. Myös cashew-pähkinän kuoressa ja kuoren alla olevassa öljyssä on samoja syövyttäviä myrkkyjä, josta syystä kaupan pähkinät ovat aina kuorittuja. Alan Davidson mainitsee, että munuaispuuta viljellään joillakin alueilla hedelmiensä vuoksi ja pähkinät jätetään käyttämättä, muualla taas hedelmät jätetään maahan apinoiden ruoaksi ja pähkinät otetaan talteen.

Hedelmä pilaantuu hyvin nopeasti, jo yhdessä päivässä, mutta on sokeriliemessä keitettynä herkullinen. Acajou mainitaan myös Kaukoidässä käytettynä mausteena, mutta lähde ei ilmoita, mikä osa puusta mausteeksi kelpaa. Pähkinä kasvaa erikoisella tavalla hedelmän ulkopuolella. Päärynää muistuttavan punaisen epähedelmän kukkasilmupäässä roikkuu ruskea, käyrä siemenkuori kuin joulukellon läppä.

Cashew-pähkinä on mantelin jälkeen maailman tärkein pähkinä. Puu on kotoisin Amazon-joen alueelta, mutta istutettiin jo luvulla Intiaan ja myöhemmin Itä-Afrikkaan. Näissä maissa viljellään nyt suurin osa maailman cashew-pähkinöistä. Kaikista pähkinöistä kerrotaan cashew-pähkinän sisältävän vähiten rasvaa ja eniten hiilihydraatteja.

Viime aikoina on cashew tullut muotiin ruoka-aineena – Keski-Euroopassa sitä käytetään kokonaisena ja jauhettuna salaateissa, muhennoksissa, jauhelihapihveissä, jälkiruoissa ja leivonnassa. Näihin tarkoituksiin se ostetaan paahtamattomana, sillä paahdetut ovat aina myös suolattuja. Sen sijaan suosittelevat useimmat reseptit, että pähkinät paahdetaan uunissa tai pannulla ennen ruoaksi käyttämistä.

Paahdettuina ne ovatkin paljon paremman makuisia, makea äitelyys vähenee. Pähkinän nimi tulee Brasilian tupi-intiaanien kielen sanasta acaju , jonka portugalilaiset muunsivat muotoon caju. Tämä kirjoitetaan monella tavalla eri kielissä, esimerkiksi kaschu. Monia muitakin nimityksiä on käytössä varsinkin pähkinän kotimaassa ja viljelyalueilla.

Acajou, jajeiro, rajuli, darcassou, mkanju, mahabibo, parangi-handi, kattai-mundiri, bunga kesasar jne. Kesällä näin jossain saksalaisessa lähteessä käytettävän pähkinästä nimitystä Elefantfuss , norsunjalka. Tarjotkaa siis tätä ruokaa suursyömäreille ja varmistukaa siitä, että vieraanne erityisesti naispuoliset eivät laihduta eikä heillä ole ruokavalio-ongelmia".

Suunnilleen tähän tapaan aloittaa belgialainen seurapiirikeittokirja La cuisine amusante cassoulet'a käsittelevän kappaleensa. Oma ensitutustumiseni tähän ranskalaisten papuherkkuun tapahtui koulupoikana. Äiti oli saanut reseptin joltakin ruokaa harrastavalta tuttavalta ja päätti heti kokeilla sitä.

Eihän se tietenkään aidon cassoulet de Castelnaudaryn veroista voinut olla, kun ranskalaista valkosipulilla maustettua maalaismakkaraa ei ollut, eikä myöskään oikeaa, vanhanajan suolasikaa, säilykehanhesta confit d'oie ja hanhenrasvasta puhumattakaan. Liha oli tavallista lihakaupan lammasta ja possua. Hyvää se joka tapauksessa oli ja sitä saatiin sen jälkeen vielä monta kertaa, ennenkuin muutin omaan kotiin. Traditio on tietenkin jatkunut.

Nykyisin saa jo Helsingistäkin säilykehanhea ja makkaravalikoimaa on, joten voisimme laittaa lähes aitoa cassouletia. Se hanhipurkki tosin maksaa maltaita. Hanhen tilalle hyväksyy ranskalainenkin säilykeankan, jota joskus on saanut Helsingistä hiukan halvemmalla kuin hanhea. Tuoreita, irrallisia ankankoipia saa lähes aina Helsingin kauppahallista melko kohtuulliseen hintaan, eikä niiden hauduttaminen "säilykkeeksi" omassa rasvassaan ole vaikeaa.

Jotkut kirjailijat ja keittokirjat puhuvat aivan haltioituneina cassouletista. Ravintolassa se pitää tilata paria päivää ennen ja sitä syödään pitkään! Tarina kertoo, kuinka joku languedocilaisen pikkukylän tupakkakauppias monta kertaa vuodessa ripusti kauppansa ovelle kyltin "suljettu cassouletin vuoksi".

Asiakkaat eivät tietenkään suuttuneet huonosta palvelusta, kun oli niin hyvä syy – he vain kadehtivat onnellista tupakkakauppiasta. Sanakirjat kääntävät cassoulet'n yksinkertaisesti muhennokseksi. Mutta keittokirjat tietävät yksityiskohtia: Pääaineena ovat valkoiset pavut , jotka Languedocin alueella tunnettiin nimellä fayoun.

Lisäksi käytetään porkkanaa, sipulia , valkosipulia ja ehkä tomaattejakin. Lihapuolella on sian kamaraa , suolaläskiä, siansorkkia tai -selkää, lammasta, valkosipulimakkaraa ja säilöttyä hanhea tai ankkaa.

Muhennoksen keittäminen ei ole mikään helppo homma. Useimpien "alkuperäisten" ohjeiden mukaan se vielä haudutetaan uunissa ilman kantta, niin että muodostuu rapea kuori, joka rikotaan hauduttamisen aikana ja käännetään papujen joukkoon pari-kolme joidenkin ohjeiden mukaan jopa seitsemän kertaa.

Mutta niinkin arvovaltaiset kokit kuin Larousse Gastronomiquen tekijät kertovat itse hauduttavansa muhennoksen vain leivänmuruilla ja hanhenrasvalla siroteltuna, sekoittamatta murukuorta ruokaan. Monissa resepteissä ei puhuta yhtään mitään kuorruttamisesta.

Todennäköisellä kotiseudullaan Languedocin alueella cassoulet tehdään Laroussen mukaan suuressa savipadassa nimeltään cassole d'Issel ja nimi olisi peräisin tästä. Oikeasta valmistustavasta ja alkuperästä riidellään Ranskassa ainakin yhtä paljon kuin bouillabaissen reseptistä. Monella alueen kaupungilla on padasta omat versionsa, joita väitetään 'alkuperäisiksi'. Mutta miksi riidellä, kun kaikki versiot ovat herkullisia? Suomalaiset ruokalehdet näyttävät käyttävän tästä ruoasta nimeä papucassoulet , jossa mielestäni sana papu on aivan turha.

Jollei cassoulet ole pavuista tehty, ei ymmärtääkseni ole cassouletia lainkaan! Eteläisessä Portugalissa, erityisesti Algarvessa käyneet turistit kehuvat cataplana -nimistä ruokalajia. Kyseessä ei kuitenkaan ole ruokalaji, vaan erityinen, tiiviskantinen pannu, wokkia muodoltaan muistuttava, jonka kansi on yleensä saranoitu alaosan reunaan.

Alunperin pannu on ollut takorautainen tai sinkkinen metsästäjien keittoastia, mutta Algarven kuparisepät keksivät alkaa valmistaa sitä kuparista ja nykyisin on kuparinen cataplana yleistynyt turistipaikoissa. Pannun toinen nimitys varsinkin Algarven ulkopuolella on prussiana , sanoo eräs Internet-lähde.

Cataplanalle on käynyt kuin paellalle Espanjassa – turistit pitävät sitä pelkästään ruokalajina, eikä monikaan muista, että sana tarkoittaa alunperin laakeaa pannua. Ruokareseptien nimissä sanotaan kuitenkin aina, mistä ruoka-aineesta on kysymys – esimerkiksi "simpukoita cataplanassa".

Pannussa voidaan valmistaa mitä tahansa, mutta juuri simpukat ovat tavallisia. Portugalilaisten ruokien erikostuntija Edite Vieira antaa kirjassaan The Taste of Portugal vain yhden cataplanassa valmistetun ruoan reseptin, Ameijoas na cataplana eli sydänsimpukoita cataplanassa. Simpukat sopivat hyvin tällaiseen 'omassa mehussa' kypsentämiseen, pannuun kun ei lisätä yhtään nestettä sipulin, valkosipulin, savukinkun ja chourico -makkaran ks.

Tärkeää on, että simpukat ovat eläviä ja niitä on liotettu merivedessä tuntikausia mudan maun poistamiseksi. Huomattakoon, että cataplana-ruoissa ei ole tärkkelystä sisältäviä aineita, kuten riisiä, papuja tai perunaa. Tässä suhteessa ne eroavat huomattavasti naapurimaan paellasta ja monista muista vastaavista pataruoista. Espanjan sana cava tarkoittaa kellaria, lähinnä viinikellaria, mutta se on samalla kuohuviinien laatumerkintä, jota nykyisin käytetään kaikista määrätyt valmistustapa- ja laatukriteerit täyttävistä kuohuviineistä.

Käytännössä Cava tarkoittaa nykyisin, että viini on valmistettu ns. Samppanjamenetelmän otti ensimmäisenä Espanjassa käyttöön Barcelonan lähellä sijaitseva Codorníun viinitalo vuonna Aluksi puhuttiin "Codorníu-shamppanjasta", mutta kun Champagnen alueen viinintekijät saivat yksinoikeuden Champagne-nimeen, tuli Cavasta espanjalaisten vastine laatuvaatimukset täyttävälle kuohuviinille.

Vuonna purettiin Lontoossa vanha Cavendish Hotel, jonka oli tasan 60 vuotta aikaisemmin ostanut Winston Churchillin äidin entinen keittäjätär, Rosa Lewis.

Tämä loistava hotelliemäntä ja ruoanlaittaja oli tunnettu koko Englannin sosieteen keskuudessa – "she cooked like a queen and could swear like a cook". Hänet tunnettiin vain nimellä The Duchess of Jermyn Street.

Hänellä oli tapana seistä hotellinsa ovella pukeutuneena viktoriaaniseen mekkoon, aberdeenterrieri jaloissaan ja samppanjalasi kädessä.

Aluksi hotelli meni huonosti, koska Rosan mies tuhlasi kaikki ansiot, mutta kun hän heitti miehensä sisarineen ulos, alkoi hotellin loistokas menestys. Walesin prinssi Edvard , joka oli tutustunut Rosan keittotaitoon jo lady Churchillin talossa, oli eräs hänen monista kanta-asiakkaistaan vielä kuninkaaksi tultuaan ja keisari Wilhelm palkitsi hänet komeasti saatuaan hienot tarjoilut Lontoon matkallaan.

Hotellin eräs kanta-asiakas oli varakreivi William Waldorf Astor , amerikansaksalaisesta perheestä Walldorfin kylästä Etelä-Saksassa peräisin Englantiin vuonna muuttanut lehtikuningas – jonka serkku muuten oli Titanicin haaksirikossa hukkunut New Yorkin Waldorf Astoria -hotellin perustaja. Tämä William Astor, ilmeisesti yhdessä veljensä Johnin kanssa, koskapa John oli Heverin paroni, tarjosi Knut Hægerin mukaan kerran Hever Castlessa päivällisen, jonka ruokalista oli Rosan suunnittelema:.

Mielenkiintoista on todeta, että ateria päätettiin suolaisella palalla, seitikuorukoilla – tyypillinen sen ajan englantilaisen aterian päätös, savoury.

Rosa Lewisin elämästä muistan tehdyn televisiosarjan, joka meni meilläkin. Vai olisiko kyseessä ollut joku toinen emäntä? Ainakin oli sarja vahvasti romantisoitu ja dramatisoitu. Niin, ja meillä on myös nähty televisiosarja naisesta nimeltään Nancy Witcher , os.

Langhorne, joka meni naimisiin yllämainitun William Waldorf Astorin pojan kanssa vuonna Silloin hänestä tuli lady Astor. Mutta vuonna hän pääsi historiaan – hänestä tuli Englannin ensimmäinen naispuolinen alahuoneen jäsen.

Romantiikka on hävinnyt nykyisestä Cavendish-hotellista, se on kuulemma komea, amerikkalaistyylinen laitos. Tällaista espanjankielistä sanaa ei tavanomaisista sanakirjoista löydy. Monet keittokirjat tuntevat ruokalajin ja kertovat, että kyseessä on eteläamerikkalainen termi, joka tarkoittaa "kylmäkeitettyä" kalaa. Menetelmä on hyvin tunnettu varsinkin Etelä- ja Keski-Amerikassa.

Se perustuu siihen tosiseikkaan, että joidenkin hedelmien sisältämät entsyymit aikaansaavat valkuaisaineessa samanlaisen muutosprosessin kuin kuumentaminen. Toisin sanoen, kalan liottaminen hedelmämehussa vastaa keittämistä. Tällä tavalla käsitelty kala voi olla erinomaista syötävää, varsinkin, jos mausteet ovat sopivat. Mutta sana "kylmäkeittäminen" tuntuu liioittelulta. Tunnettua on, että esimerkiksi papaija sisältää valkuaisaineita hajoittavaa entsyymiä siinä määrin, että sitä käytetään lihan mureuttamiseen.

Väitetäänpä samaisen entsyymin myös pehmentävän hyönteisten puremien ihossa aiheuttamia pahkuroita. Eräässä populaaritieteellisisessä ruokakirjassa väitetään, että nämä entsyymit, joita on papaijan lisäksi esimerkiksi ananaksessa ja viikunoissa, hajoittavat valkuaisaineita vain lämpötilan ollessa 60 ja 77 asteen välillä.

Siitä huolimatta neuvovat lähes kaikki näkemäni ceviche-reseptit käsittelemään kalan huoneenlämmössä tai esimerkiksi jääkaapissa.

Voi tietysti olla, että hapan marinadi toimii tarpeeksi hyvin, entsyymejä ei tarvita. Cevichen kotimaissa Etelä-Amerikassa ja Espanjassa käytetään sitruuna- tai limettimehua kalan "kypsentämiseen" muutaman tunnin kylmäliotuksessa. Kyseessä on eri ilmiö kuin hedelmäentsyymeillä käsiteltäessä.

Mutta tapa on tuttu suomalaisillekin, jotka kautta aikojen ovat osanneet tehdä suutarinlohta liottamalla silakkaa etikkaliemessä. Happo muuttaa kalan rakennetta ja poistaa ikävän "kalaisuuden". Samalla tavalla on kautta aikain tehty muuallakin maailmassa, mm. Espanjalainen tapas -ruoka pescado crudo eli raaka kala on periaatteessa samaa kuin ceviche. Kalana on joku suurikokoinen kala, kuten tuore tonnikala , meriahven tai lohi. Peukalonpään kokoiset kalakuutiot marinoidaan vähintään neljän tunnin ajan limettimehussa, jonka jälkeen mehu kaadetaan pois ja tilalle lisätään kookosmaitoa ja mausteita, kuten korianteria, chiliä yms.

Marinointia jatketaan vielä ainakin tunnin verran. Kovin rasvainen kala, kuten lohi tai kirjolohi ei "kypsy" läpikotaisin, vaan kuutiot jäävät raa'an näköisiksi sisältä. Costa Ricassa vuoden verran asunut sukulaistyttö kertoi, että ceviche on yleinen alkuruoka maan ravintoloissa. Sitä syövät varsinkin miehet, koska sen arvellaan parantavan miehisiä kykyjä.

Parasta kalaa ceviche-käsittelyyn on valkolihainen kala, kuten turska ja kampelat sekä myöskin makrilli. The California Seafood Cookbook mainitsee, että abaloni on erityisen herkullista tällä tavalla valmistettuna. Kirja muistuttaa myös lapamatovaarasta – makean veden kaloja ei saisi käyttää kylmäkypsentämiseen ilman pakastamista. Marinointiin hän käytti limettimehua ja tilkan kuhan päästä ja ruodoista keitettyä lientä.

Mukana ruoassa oli puna- ja valkosipulia sekä erilaisia mausteita. Hän sanoi, että nimi ceviche tulisi espanjan sanasta escabéche , joka hänen mukaansa merkitsee marinointia. Kehotan kielellisistä asioista kiinnostunutta lukijaa tutustumaan myös escabéche -linkkiin. Ceviche esiintyy kirjoitettuna myöskin muodoissa seviche ja cebiche. Craig Claiborne selittää sanan alkuperän: Alunperin kala on marinoitu sipulin mehussa, hän kertoo.

Ilmankos olen itsekin ihan vaistonvaraisesti kokeillut sekä kalan että lihan marinointia hyvin runsaassa hakatussa sipulissa. Tulos ei kuitenkaan mielestäni vastannut vaivannäköä, joten kokeilut jäivät. Muuten, termiä "kylmäkeittäminen" voi hyvinkin käyttää niiden ulkomaisten vieraiden rauhoittamiseen, jotka ilmoittavat etukäteen, että eivät syö raakaa kalaa.

Graavi lohi maistuu heillekin, kun selittää kalan "kypsyvän" valmistusprosessissa. Ceviche on luvun lopulla tullut kovasti muotiin ravintoloissa. Sääli vain, että keittiömestareilla menevät nimet sekaisin ja usein näkee cevicheä tarjottavan nimellä carpaccio , joka on aivan muunlainen ruokalaji. Leipäkauppaan on luvulla tullut muutamia uutuuksia, joiden nimet tuntuvat menevän sekaisin sekä leipureilla että kauppiailla.

Kaikkien intialaisessa ravintolassa syöneiden tuntema leipä on chapati , hyvin hienoksi jauhetusta täysjyvävehnästä leivottu rieskan tyyppinen, kohottamaton leipä.

Se paistetaan kuin muurinpohjaletut meillä, kuumalla rautapannulla, ja käytetään kuin mikä tahansa voileipäaines tai sämpylä Suomessa. Leivällä on helppo kerätä kokoon sormilla syötävää ruokaa lautaselta tai jopa ammentaa ruokaa suuhun kuin lusikalla.

Tämän leivän nimi kirjoitetaan joskus muodossa chapatti. Sana tulee hindin kautta sanskriitin kielestä, sanoo sanakirja. Toinen intialaisissa ravintoloissa tarjottu leipä on naan , joka joskus kirjoitetaan englantilaisittain nan , yhdellä aalla. Se on pyöreä, lehtevä tandooriuunissa paistettu vehnäleipä. Sen nimen voi kirjoittaa reilusti suomalaisittain naanleipä, ilman yhdysmerkkiä.

Lähi-Idästä taas on kotoisin meilläkin suuren suosion saanut pita , joka on yksinkertaisesta hiivataikinasta tehty pyörylä. Sen rakenne on taskumainen, eli uunissa noustessaan se pullistuu ontoksi taskuksi, joka on helppo täyttää erilaisilla salaateilla, lihalla tms.

Leivän nimi on peräisin vanhasta kreikasta, jossa petta tai pitta merkitsevät leipää, kakkua tai piirakkaa. Joskus vuoden paikkeilla alkoi Helsingissä saada italialaistyyppistä, oliiviöljyä sisältävää valkoista leipää, joka litteät, suorakulmaiset pitkot muistuttavat lintallaan olevaa tohvelia.

Siitä tulee leivän nimi ciabatta , joka on tossu italiaksi. Intialainen chapati ja italialainen ciabatta pyrkivät usein sekaantumaan leipäkaupan omissakin nimilistoissa.

Ciabatta-leivän alkuperää ei tunneta. Useimpien teorioiden mukaan se tulee Pohjois-Italiasta, Trentinon tai Veneton suunnalta ja leipätyyppi olisi vieläpä varsin uusi, vasta luvulla syntynyt. Kaikkialla Italiassa se leivotaan pitkään nostattamalla. Varsinkin Roomassa käytetään leivontaan myös muuta kuin jauhoja ja hiivaa, esimerkiksi oliiviöljyä ja silputtuja oliiveja.

Pohjoismaissa ja Saksassa muodossa giabatta ja Suomessa chiapatta. Joissakin kaupoissa on nykyisin kotimaista chapata-nimistä leipää, jonka myyjät väittävät olevan espanjalaista alkuperää. Kyseessä ei ole "aito" espanjalainen leipä, sillä sana chapata on vain espanjalainen tapa kirjoittaa italian ciabatta eli tossu.

Useissa espanjalaisissa resepteissä onkin otsikkona "chapata – italialainen leipä". Espanjan kielessä on kyllä sana chapata , mutta sillä ei ole tekemistä leivän kanssa, se tarkoittaa 'päällystettyä', esim.

Mutta joka ainoa kirjansa lukenut gastronomi tietää, että pihvin paistoi ensi kertaa varakreivi Francois René Chateaubriandin keittiömestari Montmireil. Missä olosuhteissa tämä sitten tapahtui, on jo epävarmempaa. Kerrotaan, että Chateaubriand olisi saanut idean pihviinsä Amerikan intiaaneilta, joiden parissa hän matkusteli paetessaan Ranskan vallankumousta.

Toisten lähteiden mukaan Montmireil keksi menetelmän vuonna , Chateaubriandin toimiessa Ranskan suurlähettiläänä Lontoossa. Aluksi nimeä käytettiin vain paistomenetelmästä, mutta sen siirryttyä Englantiin luvulla alettiin itse pihvistä käyttää tätä nimeä, kertoo John Ayto.

Sekä moderni ranskalais-ruotsalainen sanakirja että luvun Nouveau Petit Larousse illustré kirjoittavat nimen muodossa Châteaubriant, mutta Larousse Gastronomique on sitä mieltä, että tämä kirjoitustapa on väärä, koska nimi on tunnetun henkilön sukunimi.

Onko se sitä vai ei, on tietenkin hiukan epävarmaa ja asiasta on käyty kiivaita keskusteluja suomalaistenkin ruokakulttuuri-ihmisten kesken. Chateaubriand on sisäfileen takimmaisesta päästä leikattu paksuhko pihvi.

Suomalaisissa ravintoloissa ja lihakaupoissa filee on aina varsin tarkkaan rasvoista puhdistettu. Muualla voi pihvissä olla mukana ulkofileetä ja paahtopaistiakin, varsinkin, jos pihvistä on tarkoitus leikata kahdelle tai useammalle syöjälle. Silloin on lihassa välttämättä mukana rasvakerroksia, jotka antavat sille herkullisen maun. Kunpa meilläkin saisi vielä oikein kunnollista marmoroitua lihaa!

Mutta mitä chateaubriand on suomeksi? Gastro-messuilla maaliskuussa tapasin lihamestarin nimeltään Jörgen Wikström , joka kertoi, että hänen nuoruudessaan kirjoitettiin tämän liharuoan nimeksi ruokalistoille lannepaisti.

Ei hassumpi nimitys, oikeastaan. Amerikkalainen porterhouse steak on suunnilleen sama asia kuin chateaubriand, mutta tarjotaan tavallisesti luineen. Eräs näiden sivujen lukija oli elokuussa löytänyt ravintolan jälkiruokalistalta tällaisen, ainakin meillä suhteellisen harvinaisen nimen ja kysyi sen merkitystä. Kyseessä on oikeaoppisesti keitettynä varsin hankalatekoinen crème-tyyppinen leivonnaisten täyte, joka valmistetaan liivatteella hyydytetystä ja vaniljalla maustetusta kuumasta maidosta kaatamalla se kovaksi vispatun munanvalkuaisvaahdon päälle ja sekoittamalla varovasti pehmeäksi massaksi.

Kastike kehitettiin Saint-Honoré-tortun täytteeksi ja kehittäjä oli nimettömäksi jäänyt pariisilainen sokerileipuri. Sama leipuri loi myöskin mainitun tortun, joka sai nimensä keksijänsä kotikaupunginosasta ja samalla leipurien suojeluspyhimyksestä. Saint-Honoré on kakku, jonka pohjana on murotaikina ja sen päällä lehtitaikinasta tehty "kruunu".

Reunuksena on toista tusinaa pieniä glaseerattuja tuulihattupalloja. Täytteenä taikinakerrosten välissä on chiboust-massaa. Nykypäivän keittiömestari ei varmaankaan vaivaudu tekemään chiboustiaan hyydytetystä maidosta, vaan käyttää yksinkertaisempia kräämejä pohjana.

Sana chili voi tarkoittaa kahta asiaa – joko mausteena ja vihanneksena käytettyä chilihedelmää sekä siitä tehtyjä mausteita, tai amerikkalaista ruokalajia, josta joskus käytetään asiantuntijoiden mielestä huonoa nimitystä chili con carne oikea nimi olisi pelkästään chili – sillä liharuokahan se on ilman tuota nimen jatkettakin!

Koska kaikki chilimausteet valmistetaan Capsicum-sukuisista hedelmistä, on tässä luettelossa käsitelty hedelmää ja siitä saatavia mausteita erillisessä Capsicum -tiedostossa. Englanniksi erotetaan usein chilihedelmä ruokalajista käyttämällä siitä nimitystä chile tai joskus chilli. Unkarilainen versio ja sen käyttö ruoassa käsitellään hakusanan paprika kohdalla. Jatkan tässä vain ruokalajista nimeltä chili. Ruokalajina chili on ainakin kaikkien amerikkalaisten mielestä täysin amerikkalainen keksintö ja se on saavuttanut eräänlaisen alueellisen kansallisruoan aseman, vähän kuin kalakukko meillä.

Tästä ovat todisteena sanonnat ja lempinimet, kuten the strictly American brew , the Bowl of Blessedness, the Perfect Bowl of Red , vieläpä the Soup of the Devil , joka ei kuitenkaan erityisemmin viitanne amerikkalaisuuteen Yhdysvaltain kongressin ruokalassa Washingtonissa tarjotaan aina chiliä Texasin itsenäisyyspäivänä, maaliskuun 2.

Chiliä ei siis ainakaan USA: Amerikkalaiset ovat jopa sitä mieltä, että "south of the border" eli 'rajan eteläpuolella' Meksikossa ei saa syödäkseen edes kolmannen laatuluokan chiliä.

Mutta suuresti kunnioittamani kirjailija ja kulinaristi Vivi-Ann Sjögren kyllä mainitsee jossain kirjassaan, että Meksikossa syötäisiin chilin tyyppistä ruokaa muinaisena kansallisruokana. Tuo espanjankielinen nimitys 'chili con carne' tarkoittaa chiliä lihan kanssa ja näinhän voi sanoa asian olevan, vaikka lihaa onkin painoltaan enemmän kuin chilihedelmää.

Eräät lähteet kuitenkin ilmoittavat, että ruokalaji on nimeltään chili ja sillä siisti – siihen kuuluu liha eikä sitä tarvitse erityisesti korostaa. Monet niistä, jotka käyttävät ruokalajista nimeä chili, kirjoittavat hedelmän nimen joko chile tai chilli. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän tässä luettelossa sekä ruoasta että hedelmästä nimeä chili – lukija päätelköön, mitä milloinkin tarkoitan. Ruokahistorioitsijat ovat erityisen kiinnostuneita kaikkien kansallisruoan asemaan päässeiden ruokalajien historiasta.

Niin on asia myös chilin kohdalla ja keittokirjoissa onkin julkaistu joukko erilaisia, enemmän tai vähemmän todennäköisiä syntytarinoita. Vaikka totuus lieneekin, että chili on syntynyt ihan itsestään, periaatteella syödään mitä saadaan, antavat tarinat aina jonkunlaista hohtoa ruokalajille. Yleisin selitys näyttää olevan, että texasilaiset kullankaivajat sekoittivat matkaevääkseen Kalifornian matkoille kuivattua lihaa, rasvaa, suolaa ja chilihedelmiä tahnaksi, joka siten matkalla keitettiin pehmeäksi.

Tämä ruoka oli lähellä intiaaneilta opittua pemmikaania. Samaan viittaa tieto, jonka mukaan Texasin alkuhistorian aikana, kun alueella liikkui joukko enemmän tai vähemmän sotilaallisesti organisoituneita ryhmiä, kuten "suojeluskuntajärjestö" Texas Rangers, Yhdysvaltain ratsuväen yksiköt, Meksikon sotaväki ja paikalliset intiaanit, olisi suosittu kenttämuona kaikkien keskuudessa ollut tiiliskiven muotoon puristetut, kuivatut chilipakkaukset, jollaisia on saanut ostaa Texasissa vielä pitkälti luvun puolella.

Toisen tarinan mukaan chilin keksivät Texasin tai miksipä ei Meksikon köyhät, jotka pystyivät hankkimaan vain huonoa lihaa ja keräsivät luonnosta chilihedelmiä mausteeksi.

Tämäkin voi olla periaatteessa totta, mutta todennäköiseltä tuntuu, että nuo "köyhät" chilin ensimmäiset keittelijät olivat joko alkuasukkaita eli intiaaneja tai alueelle tulleita uudisasukkaita, joita alkoi tulla luvun lopulla. He eivät välttämättä olleet kovin köyhiä. Liha oli joko puhvelia tai muuta paikallista riistaa, vuohenlihaa tai uudisasukkaitten oman, ilmeisesti melko laihan karjan lihaa. Kolmas keittokirjojen tarina kertoo, kuinka texasilaisissa vankiloissa tarjottiin chilihedelmillä "parannettua" halpaa lihasekoitusta, josta tuli niin hyvää, että vapautetut vangit tunsivat koti-ikävää.

Chiliä epäilemättä annettiinkin vangeille, mutta tuskinpa kukaan heistä pelkän chilin takia järjesti itsensä takaisin vankilaan. James Trager mainitsee, että eräs amerikkalainen Texasin alueella v. Liha leikataan hienoksi ja muhennetaan chilihedelmien kanssa, joita on yhtä paljon kuin lihaa".

Trager kertoo myös, että chilijauheen keksivät englantilaiset uudisasukkaat Texasin alueella vuonna He sekoittivat yhteen erilaisia jauhettuja chilihedelmiä. Hän jauhoi chilihedelmiä pienellä lihamyllyllä ja kuivasi jauheen. Kauppa kävi hyvin ja seuraavana vuonna, valmistaessaan jo viisi laatikollista chilijauhetta viikossa, hän kehitti tehokkaammat myllyt.

Lavandera -teorian mukaan seurasi nuoren Texasin valtion sotaväkeä aina joukko "pyykinpesijöitä", meksikolaisia naisia, joilla oli mukanaan isot padat. He myivät sotilaille kaikenlaista ruokaa ja parantelivat sen lisäksi sotaväen omia liha-annoksia chilihedelmän avulla. Tämä versio näyttäisi johtavan chilin juuret Meksikon puolelle, sillä näitä pesijättäriä esiintyi varmasti jo ennen Texasin lopullista irtoamista Meksikosta vuonna Lavanderat eli englanniksi laundresses jatkoivat kokkaamistaan ja kaupankäyntiään vielä pitkään Texasin liityttyä Yhdysvaltoihin ja lopettivat jopa alkuperäisen ammattinsa, pyykinpesun kokonaan.

Vasta vuonna kiellettiin pesijättärien mukana olo Yhdysvaltain armeijassa. Chilikuningattaret eli chili queens olivat chilin kotikaupunkina pidetyssä San Antonion kaupungissa luvulla toimineita torikauppiaita, jotka myivät padoistaan eräänlaista muhennosta. Oliko se chiliä vai jotain muuta, sitä tutkivat historioitsijat innokkaasti, eikä varmoja todisteita mihinkään suuntaan liene löytynyt.

Kauppaa käytiin kuitenkin jo toistasataa vuotta ennen Meksikon irtautumista Espanjan alaisuudesta ja sitä pian seurannutta Texasin itsenäistymistä, joten amerikkalaiset eivät ole kovin innostuneita antamaan chilikuningattarille kunniaa kansallisruokansa keksimisestä. Vaunukaravaanien aikaan oli kokin ammatti epäkiitollinen, joten kokit olivat kiukkuisia kuin ärsytetyt kalkkarokäärmeet, kertoo eräs kirjan juttu. Kyllästyneenä miesten jatkuvaan valitukseen sitkeästä lihasta oli eräs kokki hienontanut lihan hyvin pieneksi ja rangaistukseksi väelle keittänyt sen hyvin vahvan chilihedelmän kanssa.

Bridgesin kirjassa kerrotaan myös monien muiden Yhdysvaltain paikkakuntien pyrkimyksistä omia chili omaksi kansallisruoakseen. Muiden muassa Springfied, Illinois väittää olevansa chilin kotikaupunki. Siellä chili kirjoitetaan kahdella ällällä chilli kuten osavaltion nimi, mikä tietysti ärsyttää teksasilaisia. Cincinnatin osavaltio on kuuluisa "kerroschilistään". Yksinkertaisin on two-way , joissa on alla spagettia ja sen päällä chiliä. Three-way on samaa, päällimmäisenä juustoraastetta.

Four-way'n pintakerros on hakattua sipulia ja five-way tyydyttää papujen ystävien tarpeet – siinä on spagetin alla kerros papuja. Eräiden puritaanien mielestä ei chilissä saa käyttää muuta kuin naudanlihaa, chilihedelmää, sipulia, valkosipulia ja kuminaa. Kumina ei tässä yhteydessä ole meikäläistä kuminaa, vaan maultaan terävämpää lajia, roomankuminaa, jonka Kanarian saarilta maaliskuussa San Antonioon saapuneet 15 siirtolaisperhettä toivat mukanaan.

Toiset puritaanit jättävät pois sipulin, mutta käyttävät oreganoa, joka ei eräiden lähteiden mukaan myöskään ole samaa kuin meidän oreganomme, vaan rautayrtin Verbena sukuinen paikallinen mausteyrtti. Jotkut sekoittavat chiliinsä melkein mitä vain, jopa tequila-viinaa. Ikuinen kiistakysymys on, kuuluvatko chiliin pavut vai ei, ja jos kuuluvat, pitääkö niiden olla ruskeita papuja, pintopapuja vai mitä. Monet käyttävät erilaisia vihanneksia ja jopa sianlihaa, kanaa tai riistaa.

Entä suurustetaanko maissijauhoilla vai ei? Näihin kysymyksiin ei mistään saa varmaa vastausta; jokainen saa onneksi tehdä ihan oman makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Amerikassa on useita chilin ystävien yhdistyksiä. Vanhin lienee Chili Appreciation Society International , joka perustettiin luvulla.

Nämä järjestävät jopa maailmanmestaruuskilpailuja, chili cookoffs. Myös internetistä löytyy sadoittain viittauksia chiliin ja chilihedelmään.

Eräs mainitsemisen arvoinen sivu on osoitteessa http: Kyseessä on The Ring of Fire -nimisen pääasiassa kaupallisten yritysten, mutta myös harrastelijoiden muodostama verkko. Eräällä sivulla on verkon jäsenten iskulause: It doesn't matter who you are, or what you've done, or think you can do. There's a confrontation with destiny awaiting you. Somewhere, there is a chile you cannot eat. Suomessakin toimii nykyisin chiliyhdistys. Kuten Capsicum -suvulla mainitaan, on Suomeen v.

Argentiinalaisen ruoan yhteydessä puhutaan usein kastikkeesta tai marinointiliemestä nimeltään chimichurri. Kyseessä on eräänlainen yleiskastike; sanovatpa argentiinalaiset itse sitä muualla maailmassa käytetyn ketsupin paikalliseksi vastineeksi.

Kukaan ei tiedä, mistä moinen sana tulee ja selityksiä on tietysti useita. Eräät sanovat, että kastikkeen keksijä olisi irlantilainen sotilas nimeltään James "Jimmy" Curry tai McCurry. Hänen kerrotaan marssineen Argentiinan kansallissankarin, kenraali Manuel Belgranon joukoissa luvun alkupuolella.

Kastike sai hyvän suosion, mutta keksijän nimi oli liian vaikea lausua, joten nimeksi muotoitui chimichurri. Kerrotaan myös, että kyseessä olisi paikallinen väännös jonkun kuulemasta englanninkielisestä sanonnasta give me the curry. Kolmas selitys on, että sanan alkuperä olisi currykastikkeeseen viittaava sanonta ché, mi curry!

Onpa esitetty, että sana chimichurri tulisi baskien kielen eli euskaran vallankumouksellista merkitsevästä sanasta tximitxurri , koska kastikkeessa on paljon aineksia sekaisin, ilman minkäänlaista järjestystä.

Oli miten oli, nykyisin on chimichurri erittäin suosittu, varsinkin grillipihvin kastikkeena ja joskus marinadina. Sitä käytetään myös muiden liha- ja kalaruokien kanssa tai vai keitetyn riisin kastikkeena. Talvella järjesti Argentiinan suurlähetystö Helsingissä ruokien ja viinien maistelun ja osanottajille jaettiin 25 gramman pusseja tehdastekoisia chimichurrin aineksia, joihin lisättiin vain etikkaa ja öljyä. Kastikkeesta tuli varsin hyvää. Kastike on helppo tehdä itse ja netistä löytyy leegio hyvinkin erilaisia reseptejä.

Pane litran pulloon 2,5 dl vettä ja 2,5 dl valkoviinietikkaa. Lisää pulloon 4 rkl oliiviöljyä ja ravistele. Lisää sitten pulloon vettä niin paljon kuin mahtuu, sulje korkilla ja anna seistä pari-kolme viikkoa ravistellen pulloa silloin tällöin. Käytä grillattavan lihan tai linnun sivelyyn. Melkein kaikki netistä löytämäni reseptit sisältävät myös paljon persiljaa ja korianteria.

Tämän amerikkalais-kiinalaisen ruokalajin synnystä on monia tarinoita. Tavallisin selitys on, että joku rikas jenkki toi yllättäen ruokavieraita kotiin, eikä kiinalaisella kokilla ollut muuta kuin tähteitä tarjottavana. Hän keitti niistä herkullista sekoitusta ja kun vieraat kyselivät ruokalajin nimeä, hän sanoi vain sekoittaneensa yhteen kaikenlaisia tähteitä. Amerikkalaiset siirsivät ruokalajin keittiötaiteensa historiaan ja alkoivat kirjoittaa nimen niin kuin he sen kantoninmurteesta kuulivat eli muodossa chop suey.

Voisi kuvitella, että nimen alkuosa tulee englannin verbistä chop , hakata pieneksi, mutta amerikkalainen sanakirja johtaa nimen kantoninmurteesta. Muita kirjoitustapoja ovat mm. Yksityiskohtaisimman selityksen nimelle antaa Jay Jacobs. Hänen mukaansa on kantoninmurteen "sekalaisia" tarkoittava termi tsap sui muunnos mandariinikiinan samaa tarkoittavasta termistä tsa sui.

Alkuosan muuttuminen englannin sanaksi chop ei tarvitse selitystä, tarkoittaahan chop, paitsi hakata pieneksi, slangisanana myös syömistä, siis pienentämistä hampailla. Jälkimmäisellä osalla ei ole äänteellistä vastinetta englannissa, joten se on kirjoitettu lähinnä vastaavalla tavalla muotoon suey.

Erään tarinan mukaan on chop suey alunperin ollut erään kiinalaisen, länsimaissa asuneen diplomaatin dieettiruokaa. On myös kerrottu, että mandariini Li Hung Tshang järjesti diplomaattikutsut New Yorkin Waldorf Astoriassa vuonna ja tarjosi vierailleen tämännimistä ruokaa.

Näistä poikkeavan version esittää Tanskassa asuva kiinalainen rouva Chi-Yun Eskelund kiinalaista ruokaa käsittelevässä artikkelissaan. Amerikan kultakuumeen aikana ei vielä ollut muotia syödä kiinalaisissa ravintoloissa.

Rautateitä rakentamassa Kaliforniassa oli paljon Kiinasta muuttaneita kuleja, joilla oli omat, kiinalaiset ruokapaikkansa. Myöhään eräänä iltana halusi joukko nälkäisiä kullankaivajia mennä syömään tällaiseen ravintolaan, mutta siellä oli juhlittu häitä ja ruoka oli lähes lopussa.

Langustilla ei ole isoja saksia ja sen toinen tuntosarvipari on paksu ja pitkä. Selkäkilvessä voi olla vaarallisen näköisiä piikkejä, joista englanninkielinen nimikin, spiny lobster eli piikkihummeri tulee. Meillä kalakaupan tiskillä joskus nähtäviltä langusteilta on usein tuntosarvet taitettu pois.

Ranskaksi langusti on langouste , kuten arvata saattaa. Sensijaan ei langoustine ole pikku langusti, vaan sillä nimellä tunnetaan keisarihummeri eli merirapu Ranskassa ja eräs katkarapulaji Espanjassa.

Koska langustin tiedetään olevan 'hieno' ja erikoinen äyriäinen, on ravintoloitsijalla suuri houkutus kirjoittaa ruokalistalle 'langusti', vaikka tarjolla olisikin paljon vähäarvoisempia jättikatkarapuja. Myöskin erehdys toisin päin on ravintolalle kiusallinen, sillä aito keisarihummeri , italiaksi scampo monikossa scampi on pienemmästä koostaan huolimatta gastronomisesti arvokkaampi otus kuin langusti.

Monet amerikkalaiset käyttävät langustista hiukan harhaanjohtavaa nimitystä crawfish , joka muistuttaa turhan paljon tavallisen jokiäyriäisen eli ravun yleistä nimitystä crayfish. Mikä meillä on perunamuusi ja nakkikastike, on Norjassa ja muuallakin merenkulkumaissa lihaperunamössöä nimeltään lapskojs, lapskaus, labskous, lobskouse, lobscourse jne.

Otavan Iso tietosanakirja luvulta kirjoittaa lapskojs ja Ruotsinsuomalainen kielilautakunta suosittelee ihan hyvää muotoa lapskoussi. Suomen ravintolakielessä se oli ainakin luvulla lapskaus , jota tässä käytän hakusanana. Norjassa asuessani söin usein lapskaussia, koska ei ollut varaa kalliimpiin ruokiin. Siellä se oli aina pikku perunakuutioita, vähän porkkanaakin ja muita vihanneksia, sipulia ja keitetyn lihan pieniä palasia sisältävää muhennosta, pyttipannun ja paksun lihasopan välimuotoa.

Suomeen siirryttyäni sain joskus työpaikan kanttiinissa samannimistä ruokaa, jonka laittajat eivät uskoneet minua, koska he olivat kokkikoulussa oppineet, että lapskaussi on sileäksi survottua perunamuhennosta, ruskistettua jauhelihaa ja sipulia sekaisin, eikä mitään muuta. Ruokalaji lienee syntynyt merellä, kun paljon suolattua tai kuivattua lihaa tai kalaa sisältäneeseen ruokalistaan haluttiin vaihtelua. Larousse Gastronomique tietää, että lapskoussiin kuuluu perunan, lihan ja mausteiden lisäksi suolasilli tms.

Ruoan ovat kirjan mukaan keksineet norjalaiset ja alkuperäinen lapskoussi on ollut turskaa kuivattuna tai suolattuna sekä perunaa. Nimellekin kirja on keksinyt selityksen — norjalaiset ovat antaneet nimen englantilaisen haukkumasanan lobscouse mukaan. Toiset lähteet taas kertovat, että haukkumasanaa scouse tai scouser on käytetty merihenkisistä liverpoolilaisista, joiden lempiruokaa lapskoussi — tai lyhemmin Englannissa vain scouse — kuulemma on ollut.

Saksalainen keittokirja on varma asiastaan: Kirjan ohjeessa tehdään muhennos hienoksihakatusta savulihasta ja perunanpalasista. Muhennos tarjotaan suolasillin, suolakurkun, etikkapunajuuren ja paistettujen munien kera. Annos kirjan värikuvassa on todella herkullisen näköinen!

Alan Davidsonin vuonna ilmestynyt ruokasanakirja kuvaa melko yksityiskohtaisesti englantilaisen version. Padassa ruskistetaan paistinrasvan avulla sipuliviipaleita, porkkanaa ja lanttua. Lisätään lammasta tai suolalihaa corned beef ja kun liha on ruskistunut, vielä suolaa, pippuria ja vettä.

Lehmän tai sian sorkka voidaan lisätä hyytelöaineen takia. Lopuksi lisätään silputtua perunaa ja haudutetaan pitkään uunissa.

Joidenkin mielestä on lisättävä myös murennettuja laivakorppuja , toiset taas suosivat ohraryynejä. Liverpoolissa taas sanotaan, että hiiren on voitava kävellä sen pinnalla uppoamatta, mutta ruoka on voitava levittää leipäviipaleelle. Erään vahvistamattoman tiedon mukaan olisi alkuperäisessä lapskausissa ollut vain suolattua lampaanlihaa ja laivakorppuja , ei mitään muuta.

Useimmissa lähteissä pienennetään kuitenkin ruoan hintaa lisäämällä edullisia, laivoissa helposti säilytettäviä juureksia ja perunaa. Ruokalajin nimen alkuperää ei mikään näkemäni sanakirja vahvista.

Kaikki kirjat syyttelevät eri maiden merimiehiä nimen keksimisestä. Tore Wretman ja hänen jälkeensä tietysti lähes kaikki muutkin ruotsalaiset lähteet sanovat, että nimi tulee englannista, jossa se tarkoittaa "lusikoida tai mättää ruokaa sisäänsä". Englantilaiset sanakirjat eivät tunnusta sellaista merkitystä, vaan sanovat nimen olevan tuntematonta skandinaavista alkuperää. Otto von Friesen pohtii myös sanan juuria ja esittää omana teorianaan, että kyseessä on kevyttä tai helppoa merkitsevän meritermin labber ja saksan pureskelua tarkoittavan sanan kauen yhdistelmä, siis "helposti pureskeltavaa".

Kuten edellä mainitaan, on sanaa scouse käytetty paljon lapskoussia syövistä liverpoolilaisista. Nimitys johtuu Wikipedian mukaan siitä, että Liverpoolissa oleskeli jo luvulla jatkuvasti paljon pestiä odottavia norjalaisia merimiehiä, joille paikalliset pubit valmistivat halpaa liha-perunamuhennosta. Reseptit olivat ilmeisesti levinneet pohjoismaisten, erityisesti norjalaisten merimieskirkkojen kautta.

Ruokalaji "a pan of scouse" muodostui monen liverpoolilaisen työväenluokan edustajan suosituksi ruoaksi, ja niinpä kaupunkilaisista alettiin käyttää tällaista liikanimeä, usein myös englantilaisista yleensä. Tässä yhteydessä sopii mainita lapskaussia huomattavasti muistuttava dublinilainen ruokalaji nimeltään coddle.

Englannissa sana tarkoittaa hyväilemistä tai halausta — coddle the cook on suosittu harrastelijakokkien T-paidan rintateksti Englannissa. Se tarkoittaa myös kevyttä keittämistä eli hauduttamista; coddled eggs on suomeksi hyydytettyjä munia.

Mutta Dublinissa, ja vain siellä, ei muualla Irlannissa, coddle on ruokalaji, Dublin's Darlin' Dish , sanovat paikalliset asukkaat. Se muistuttaa suuresti lapskaussia eli on perunamuhennosta, jossa peruna ei kuitenkaan välttämättä ole aivan sileäksi keitettyä ja sipulia on huomattavan paljon.

Joukossa on lisäksi makkaraa ja pekonia. Dublinin kansallismuseon ravintolan kokki Joe Kerrigan tekee sen keittämällä kilon perunaa , puoli kiloa sipulia , neljänneskilon makkaraa , g pekonia ja litran vettä pehmeäksi. Puolet perunasta leikataan yhden senttimetrin kuutioiksi, toinen puoli jätetään isommiksi paloiksi ja lisätään myöhemmin. Ruoan kanssa tarjottiin soodalla nostatettua leipää ja stout-olutta. Sana laskiainen ei tule mäenlaskusta, vaan asia on ilmeisesti päinvastoin, eli kansa on yhdistänyt mäenlaskun tuohon hiukan kummalliseen sanaan.

Myös gastronomian kannalta liittyy laskiaiseen mielenkiintoisia piirteitä. Laskiaisena laskeudutaan neljänkymmenen päivän paastoaikaan sunnuntait poislukien , josta päästään pääsiäisenä — tämä on ainakin Kustaa Vilkunan kirjassaan hyväksymä selitys, jonka antajaksi hän nimeää Y.

Eräissä kielissä liittyy laskiaista merkitsevä sana vielä enemmän paastoon, kuten saksan Fastnacht tai Fastenabend eli paaston aatto, ja siitä ruotsin fastlag. Tuntuupa jopa siltä, että suomen laskiaisella olisi jotain äänteellistä tekemistä ruotsin fastlagin kanssa.

Sanan yllämainittu selitys löytyy useiltakin nettisivuilta, mutta kielenhuoltajien "virallinen" selitys löytyy osoitteesta http: Kyseessä on siis joko päivä, jolloin on alettu laskea paastopäiviä, tai jolloin on laskettu eli päästetty paasto alkamaan.

Joskus on esitetty myös, että laskiaisen taustalla olisi ajatus paastoon laskeutumisesta, toisin sanoen paastoamisen aloittamisesta. Neljänkymmenen arkipäivän kuluttua laskiaistiistaista vietettävä pääsiäinen on todennäköisesti saanut nimensä verbistä päästä, päästä paastosta. Englannin Lent ei liity paastoon, vaan tulee germaanisesta, kevättä tarkoittavasta sanasta Lenz , joka alunperin on merkinnyt piteneviä päiviä.

Ranskaksi laskiainen on carême , joka varsinaisesti tarkoittaa neljänkymmenen päivän paastoa ja on lyhennys latinan sanasta quadragesima ; katso myös hakusanaa Carême. Talvisin laskettelivat lapset muutenkin, joten laskiainen ei sen kannalta eronnut muista päivistä ainakaan luvun Helsingin ympäristössä.

Ennen vanhaan ja erityisesti maaseudulla oli erona se, että aikuisetkin osallistuivat laskiaisen kelkkamäkeen. Loimijoen kansakoulussa, jota kävin 'sotaa paossa' helmikuun puolivälistä kevätlukukauden loppuun, meni koko koulu opettajineen joen ahteeseen — parempia mäkiä ei seudulla ollut. Myöhemminkin muistan laskiaiseen liittyneen koulun järjestämiä laskettelutilaisuuksia.

Parhaiten mieleen jäi kuitenkin hernesoppa, jota laskiaistiistaina syötiin. Syy hernesopan syöntiin laskiaisena on tietysti sama kuin hernesopan ja torstain yhteydessä; tästä on lisätietoa hakusanan herne kohdalla. Mutta laskiaisena ei tarvinnut vain syödä itseään kylläiseksi tulevan paaston varalle, vaan piti syödä pois kaikki syksyllä teurastetun lihan rippeet. Eihän liha olisi säilynyt enää koko pitkän paaston yli. Siksi tuotiin pöytään kaikki talosta löytyvä liha ja juhlittiin kerrankin kunnolla.

Laskiaissunnuntain latinankielinen nimi on quinquagesima eli 'viideskymmenes'. Siitä 50 päivää eteenpäin on pääsiäinen. Samaa sanaa käytetään joskus saksassa ja englannissa, myös laskiaisesta yleensä, ei vain sunnuntaista.

Laskiaissunnuntain nimitys ranskassa ei tule latinasta, vaan on dimanche gras eli 'rasvasunnuntai'. Paaston ensimmäinen päivä on tuhkakeskiviikko. Nimitys tulee kirjaimellisesti katumusharjoituksista eli verhoutumisesta säkkiin ja tuhkaan, kuten Raamatussa sanotaan. Sitä edeltävät kolme päivää, sunnuntaista tiistaihin, olivat toisaalta ripittäytymisen aikaa, kuten englannin termistä Shrovetide todetaan, toisaalta erityisesti katolisissa maissa riehakasta karnevaaliaikaa.

Sana karnevaali tulee italian kautta latinan sanasta carnilevaria , 'lihan pois paneminen'. Ranskassa tämä aika on myös nimeltään les jours gras eli 'rasvapäivät'. Niin, ja laskiaistiistai on Ruotsissa yhä vielä nimeltään fettisdag eli rasvatiistai. Suomessa syödään vain laskiaisen aikaan marsipaanilla tai mantelimassalla täytettyä pyöreää nisupullaa, joka tarjotaan sokerin ja kuuman maidon kera.

Leipomoiden pullissa on kermavaahtoakin, mutta sellaista ylellisyyttä ei äiti koskaan sallinut. Sitäpaitsi ei kermavaahto oikein mallaa gastronomisesti kuuman maidon kanssa.

Jotkut tahtovat myös hillosilmän pullaansa. Laskiaispullan syöminen on alunperin ruotsalainen tapa. Marja Leena Arponen kirjoitti Uudessa Suomessa Ruotsissa kerrotaan tavan tulleen Pohjois-Saksasta ja Tanskasta. Tähän viittaa saksalaisperäinen nimi hetvägg , joka on väännös saksan sanasta Heissweck.

Nils-Arvid Bringéus kertoo artikkelissaan kirjassa Gastronomisk kalender , että sana on alunperin tarkoittanut nostamattomasta taikinasta tehtyjä leipiä, jotka oli syötävä kuumina, ennenkuin ne kovettuivat. Ne oli leikattu kiilan muotoon kuten kakunpala, mistä nimi Weck , joka on vanha kiilaa tarkoittanut sana, samaa perua kuin englannin wedge. Muita Ruotsissa tunnettuja nimityksiä ovat fastlagsbulle , jota käytetään Etelä-Ruotsissa, sekä fettisdagsbulle eli "rasvatiistaipulla".

Tukholman seuduilla käytetään kuitenkin nimitystä semla , joka tulee saksan vehnäleipää tarkoittavan Semmel -sanan kautta latinan sanasta simila , hieno jauho. Jan-Öjvind Swahn valittaa, että koska leipomot käyttävät tukholmalaisia mainostoimistoja, on tämä tukholmalainen nimitys valitettavasti leviämässä koko maahan. Leipomoiden kannalta on tietysti hyvä, että tuote menee kaupaksi muulloinkin kuin lyhyen laskiaissesongin aikana.

Usein kuultu tarina kertoo Ruotsin kuninkaan Adolf Fredrikin tukehtuneen pullamaitoonsa laskiaistiistaina Totuus ei liene aivan niin yksinkertainen, sillä kreivi Johan Gabriel Oxenstierna on Per-Anders Hellqvistin mukaan merkinnyt päiväkirjaansa, että kuningas kuoli ruoansulatusvaikeuksiin nautittuaan laskiaispullan lisäksi hapankaalia, lihaa ja nauriita, hummeria, kaviaaria, savusilakkaa ja samppanjaa.

Mutta edellämainittu Jan-Öjvind Swahn tarkentaa vielä kuninkaan ruokalistaa: Pullamaito ei suinkaan ollut sitä, mitä se on tänään eli marsipaanilla täytetty kahvipulla kuuman maidon kera. Ei, Adolf Fredrikin aikana pullat täytettiin massalla, jossa oli pullansisuksen lisäksi manteleita, munankeltuaisia, kermaa, voisulaa ja sokeria.

Pullat keitettiin sen jälkeen puolen tunnin ajan maidossa ja niiden kanssa tarjottiin keitinmaito ja siihen sekoitettuna erikseen maidosta, sokerista ja voista keitetty kastike. Myöhemmin yksinkertaistui täyte vain pullansisuksen, mantelirouheen ja kerman sekoitukseksi, kunnes marsipaani yleistyi luvun puolessa välissä.

Kun edellä mainitsin sanan sämpylä, tuli mieleen, että vastaavan leivonnaisen nimi englannissa on yksinkertaisesti roll. Mutta joskus näkee kirjoissa sanan bap , jota ei tavallisista sanakirjoista löydä. Se on varsinkin Skotlannissa ja Irlannissa käytetty tavallisimmin valkean, aamiaisella tarjotun sämpylän nimitys.

Bap voi olla minkä muotoinen tahansa ja tapana on painaa siihen jauhoisella sormella kuoppa ennen paistamista, jottei kuori halkea, kertoo Alan Davidson. Skotlannissa bap ei ole koskaan makea, mutta Irlannissa siihen voidaan lisätä korintteja, hän jatkaa.

Sveitsiläisen ystävän vaimo piti vain yhdestä seurustelujuomasta, jota hän aina otti pikku lasillisen, kun muut joivat olutta tai viiniä. Tuon juoman nimi oli Cynara ja pullon etikettiä koristi tyylitelty vihreä, pullea käpymäinen nuppu. Vasta myöhemmin huomasin, että kuva todella esitti latva-artisokkaa, Cynara scolymus , josta juoma tehdään.

Tämä Välimeren maista kotoisin oleva vihannes on alkuperältään epävarma. Se on ilmeisesti kardonin eli ruotiartisokan lähisukulainen, mutta onko se kardonin tytär, sisar vai serkku, siitä botanistit keskustelevat. Joka tapauksessa se on monivuotinen kasvi, ohdakkeiden sukulainen. Sitä viljellään paljon jo Etelä-Ruotsissa ja etelämpänä. Kasvatus yksivuotisena onnistuu meilläkin ja on harrastelijalle hauskaa, mutta ei varmaankaan kannata taloudellisesti. Siemenet on kylvettävä jo helmikuussa ja taimet siirretään ulos yöpakkasten mentyä.

Jos maa on hyvää ja kesä lämmin, voi kukkanuppuja saada vielä samana vuonna. Kun niitä sitten kerran viidessä vuodessa onnistuu saamaan, ne maistuvat taivaallisilta! Latva-artisokan syötävä osa on valtavan suuri nuppu, jonka verholehtien tyviosat ovat pehmeitä ja lihavia. Kukkapohja, jota saa säilöttynä nimellä "artisokanpohjat", on nupun paras osa — vaikka kun syöjä pääsee siihen saakka, imeskeltyään ensin verholehtien tyvet, hän on jo niin kylläinen että lihava pohja ei enää maistu. Pohjan päällä on kukka-aihioiden muodostama "parta", joka on poistettava, sillä siitä jäisi syöjälle ruodot kurkkuun.

Englanniksi onkin annettu tälle osalle hyvin kuvaava nimi chokes , kun koko vihannes on englanniksi artichoke. Kasvin nimellä ei kuitenkaan ole tukehtumisen kanssa tekemistä, sillä se tulee arabiankielisestä nimityksestä al-kharshof. Meillä saa pohjien lisäksi kokonaisia, pehmeitä pikku artisokan nuppuja säilöttynä, vedessä peltitölkeissä ja öljyssä lasitölkeissä. Molemmat ovat hyviä, joskus tosin jo hiukan tikkuisia.

Varsinkin, jos purkin kyljessä on mustalla leimattu roomalainen kakkonen merkkinä sekundalaadusta, ei sisältöä kannata juhlavieraille tarjota. Ranskaan latva-artisokan toi yhdessä monen muun herkun lailla Katariina de' Medici vuonna Siitä tuli nopeasti herrasväen suosima huippuherkku. Muuten, ranskalaiset varoittavat, että keitetty latva-artisokka on syötävä 24 tunnin kuluessa, koska siihen syntyy myrkyllistä kuparisulfaattia pitemmän säilytyksen aikana.

Ehkäpä sitä on latva-artisokassa jo heti keittämisen jälkeenkin, koska viinintuntijat sanovat, että latva-artisokka saa viinin maistumaan messingiltä. Latva-artisokka on se "oikea" artisokka, jota yleensä tarkoitetaan, jos puhutaan vain artisokasta. Toinen, maultaan samantyyppinen kasvis on maa-artisokka , joka kuitenkaan ei ole mitään sukua latva-artisokalle.

Työmatkoilla Poriin luvulla jäi usein hiukan aikaa toimistoajan päättymisen ja lentokentälle lähdön välillä. Juuri sopivasti ehti ostaa kotiin porilaisia tuliaisia.

Pikku lihakaupassa näin kerran kyltin "laukkamakkaraa". Myyjät, kaksi pulleaa täti-ihmistä, eivät tienneet, mitä se oikein on. Ei, ei siinä ole ruoholaukkaa, sipulia , purjoa, valkosipulia eikä muutakaan laukka- eli lööki-sanaan viittaavaa. Eikä se varmastikaan sisällä hevosta, ihan valkoista kun on väriltään. Vasta kotona muistui mieleen, että syötiinhän laukkamakkaraa lapsena meilläkin. Piekkolan lihakauppa, josta joskus ostettiin isossa tynnyrissä suolavedessä uivaa vaaleaa makkaraa.

Laukka merkitsee myös kolmatta asiaa, nimittäin suolavettä — ruotsin sana lake , joka puolestaan on samaa perua kuin englannin lake , järvi. Laukkamakkaraa tehtiin ennen maalaistaloissa ja säilytettiin pitkäänkin suolavedessä eli laukassa. Se keitettiin ruoaksi ja tarjottiin usein perunan sijasta lihan tai kasvisten lisänä.

Ulkonäöltään ja maultaankin laukkamakkara muistutti lapsena useamminkin saatua perunamakkaraa, samantapaista, jota Ruotsissa vielä tänä päivänä myydään läski- tai joulumakkarana suuret määrät.

Se oli kuin paksua lenkkimakkaraa, mutta paljon vaaleampaa, melkein valkoista. Liha, jos sitä yleensä käytetään, on yksinomaan sikaa. Makkaran tärkeimmät raaka-aineet ovat ryynit ja ryöpätty peruna. Tällainen makkara ei täyttäisi makkaralain vaatimuksia, mutta laissa onkin poikkeuspykälä, jonka mukaan laukkamakkara-nimitystä saadaan käyttää, vaikka tuote ei olekaan varsinainen lihatuote.

Muut vastaavat poikkeukset ovat ryynimakkara , perunamakkara ja verimakkara. Makkarasta kiinnostuneita varten on näistä asioista lisää mielipiteitä erityistiedostossa makkara sekä hakusanan ryynimakkara kohdalla.

Yleensä on tässä sanastossa hakusanana ko. Siika on kaikkien sanakirjojen mukaan englanniksi whitefish , mutta kukaan englantilainen ei ymmärrä, mistä on kyse, jos ruokalistalla tai suomalaisen turistin puheessa esiintyy sana whitefish. Yhdellekään näistä ei kirjassa anneta suomalaista nimeä. Mutta oikea siika, Coregonus lavaretus , on englanniksi powan — sana, jota ei löydy paksuistakaan englannin sanakirjoista.

Toisaalta, ei sitä sanaa löydy myöskään ruokalistoilta. Jos ravintolassa tarjotaan siikaa, siitä käytetään ranskankielistä nimeä lavaret. Tässä piilee kuitenkin erehtymisen vaara, sanoo englantilainen ruokaystäväni.

Nuori jänis on nimittäin englanniksi leveret ja joku voi luulla, että lavaret on väärin kirjoitettu jänis. Kesällä kertoi eräs lukija, että hänen kanadalaiset ystävänsä eivät olleet tunteneet sanoja lavaret eikä whitefish , mutta sen sijaan oli powan tuttu. Niinpä tein pikaisen nettihaun sanalle powan ja totesin ainakin hollantilaisen ja italialaisen kalasivun ilmoittavan, että kala nimeltä powan on siika, Coregonus lavaretus , kun taas englantilaiset sivut ovat sitä mieltä, että kyseessä on joko vain Skotlannin Loch Lomondissa ja Loch Eckissä esiintyvä, rauhoitettu pienikokoinen max.

Sanasto on siis huomattavan sekava, mikä osaltaan johtuu siitä, että lajeja, alalajeja ja muunnoksia on maailmassa valtava määrä ja jokaisella paikkakunnalla on jokaiselle kalalle oma nimensä. Englannissa syödään yllättävän vähän kalaa — lukuunottamatta tietysti kuuluisaa fish and chips -annosta ks. Tuoretta kalaa ei juuri näe englantilaisessa kaupassa. Suurkaupunkien "kansainvälisissä" ravintoloissa tarjotaan sen sijaan paljonkin erilaisia kalaruokia, usein lämpimämpien vesien kaloja, jotka eivät ole englantilaisen mielestä "arkisia", kuten omissa vesissä esiintyvät silli- ja turskakalat ovat.

Mitä se on englanniksi, jos kerran "pieni siika" eli small whitefish ei kelpaa? Muikkua esiintyy muuallakin Euroopassa, mm. Sveitsin, Ranskan ja Pohjois-Englannin järvissä. Englannissa se tunnetaan nimellä vendace. Tätä sanaa ei juuri mainita sanakirjoissa, kalakirjoissa kylläkin. Eikä muikkua tuntematon ulkomaalainen tule hullua hurskaammaksi, vaikka hänelle selittää, että muikku on englanniksi vendace. Italiassa muikut ovat coregoni bianchi eli 'valkoisia siikoja', muualla Euroopassa käytetään useita erilaisia nimiä.

Esimerkiksi edellämainittu houting on myös Ranskassa käytetty nimi. Hakusanan vendace alla sanotaan näin: En näitä taksonomian koukeroita riittävästi ymmärrä mutta toisten lähteiden mukaan muikun heimo tuntuisi tosiaan olevan Salmonidae ja toisten mukaan Coregonidae Tuohon jälkimmäiseen, taksonometriseen kysymykseen voisin yrittää vastata, että kyseessä näyttää tosiaan olevan luokitusero.

Heimo on englanniksi family ja suku on genus. Muikku kuuluu heimoon lohikalat eli Salmonidae , kun taas suku on Coregonus , joten tekstissä ei ole varsinaista ristiriitaa. Laroussen mainitsema féra on sanakirjan mukaan 'pohja- eli hietasiika', joten se lienee suunnilleen sama kuin tuo ylempänä mainittu brittiläinen 'järvisilli' eli 'lake herring'. Mitä taas tulee ylläolevan lainauksen ensimmäiseen kysymykseen käännösvirheestä, luulisin paremminkin olevan kyse siitä, että Laroussen jutun ranskalainen tekijä ja sen englantilainen kääntäjä eivät osaa käyttää latinalaista nimeä heille oudon kalan kohdalla.

Vaihtelu coreginid — coregonid lienee painovirhe. Vaikka siian ja muikun englanninkielisiä nimiä koskeva ongelma ei näytä olevan täysin selvä, luottaisin moniin tieteellisiin nettisivuihin, joista löytyy hakusanalla vendace mm. Siksi suosittelen kääntäjille, että muikusta käytettäisiin englanniksi nimitystä vendace sama monikossa ja ruotsiksi siklöja tai mujka monikossa siklöjor, mujkor. Huomaa, että pelkkä löja Alburnus alburnus on särkikaloihin kuuluva salakka, mutta Ruotsissa suurena ja kalliina herkkuna talteen otettu 'löjrom' ei kuitenkaan ole salakan, vaan muikun mätiä.

Tammikuussa oli erään helsinkiläisravintolan ruokalistalla muikkuja ja englanninkieliseksi nimeksi tarjottiin ciscoes. Kuten yllälevassa lukijan tekstissä mainitaan, muuallakin on käytetty muikusta käännöstä European cisco.

Katsotaanpa, vapaasti käännettynä ja lyhennettynä, mitä Wikipedia tietää sellaisesta kalasta:. Wikipedia kertoo myös, että Yhdysvaltain laivastossa oli toisen maailmansodan aikana mm. Aito baijerilainen Leberkäse, usein murteellisesti kirjoitettuna muodossa Leberkäs suomeksi 'maksajuusto' ei ole maksaa eikä juustoa.

Se on melko vahvasti maustettua ja uunissa tummakuoriseksi kypsennettyä sianlihapasteijaa, jota syödään kylmänä sämpylän välissä, usein pikku maustekurkuilla cornichon maustettuna, tai pannulla lämmitettynä paistetun munan ja makean saksalaisen sinapin kanssa. Se voidaan myös tarjota paksuna viipaleena leipäviipaleella päällystettynä, siis 'voileipänä väärinpäin'. Leberkäsen oikeasta olemuksesta on Suomessakin keskusteltu paljon siksi, että monet Saksassa oleilleet suomalaiset ovat tunteneet siinä selvän maksan maun.

Se johtuu siitä tosiasiasta, että Pohjois-Saksassa sana todella tarkoittaa maksaa kin sisältävää pasteijaa. Vain Baijerissa se on ilman maksaa. Nimi johtuu tietenkin silti maksasta — aluksi on ollut maksapasteija ja sitten siitä on jäänyt maksa pois, on joku selittänyt.

Käytän tässä sanaa lehtisalaatti yleisnimenä, vaikka kauppa haluaakin ehkä rajata sanan tarkoittamaan vain tavallista, pehmeälehtistä keräsalaattia. Lehtisalaatti on latinaksi lactuca eli "maitoinen", koska lehtiruodeista taitettaessa tihkuu maitomaista nestettä.

Ranskalaiset kutsuvat lehtisalaattia nimellä laitue , joka tarkoittaa samaa. Tästä tulee englantiin nimi lettuce. Mutta Alexandre Dumas selittää kirjassaan nimen hiukan toisella tavalla.

Hän ilmoittaa, että salaatti lisää imettävän äidin maidoneritystä. Samalla hän kertoo, että Pythagoraan mukaan salaatin nimi oli eunuchinus , koska se oli yhtä tehokas impotenssin aiheuttaja kuin kastraatio. No, eivätpä nämä ole kaikkein kummallisimpia juttuja Muskettisoturien tekijän kuuluisassa ruokakirjassa. Pythagoras ei varmasti ollut ainoa, jonka mielestä lehtisalaatti vähensi miehisiä kykyjä ja haluja. Roomalaiset naiset käyttivät salaatista nimeä astutis , mikä tarkoittaa kykenemätöntä miestä.

Monessa muussakin kulttuurissa, kuten Amerikan eräiden intiaanien keskuudessa, oli samantapaisia uskomuksia maitoa erittävistä viherkasveista. Toisaalta on päinvastainen uskomus vielä vanhempi.

Jo muinaiset egyptiläiset pitivät salaatin erittämää maitoa siemennesteen symbolina ja söivät runsaasti salaattia säilyttääkseen potenssinsa. Egyptiläisten salaatti oli pystykasvuista, ilmeisesti alempana mainitun parsasalaatin tyyppistä. Se oli pyhitetty kasvillisuuden ja hedelmällisyyden Min -jumalalle, jonka palveluksissa kannettiin salaattia kasvavia pyttyjä. Jumalaa esitti patsas, jonka reidet oli sidottu yhteen ja jolla oli pitkä, komea ja pysty fallos.

Min-jumalan pyhä eläin oli valkoinen sonni, jolle syötettiin suuria määriä salaattia. Eräässä luvun kirjassa käytetään lehtisalaatista nimitystä amuletum Veneris eli Venuksen taikaesine. Joskus luvun alussa muutti tuttu Amerikan suomalaisperhe takaisin kotimaahan eläkepäiviä viettämään. Muistan heidän olleen kovin ihmeissään, kun meillä ei ollut saatavana amerikkalaisten jäävuorisalaattia. No, sitä tuli sitten kauppaan nimellä amerikansalaatti ja nykyisinhän se on kovin suosittua meilläkin.

Se on viralliselta nimeltään rapea keräsalaatti tai rapealehtinen keräsalaatti , pehmeän sellaisen vastakohtana, ja se tunnetaan myös nimellä jenkkisalaatti. Jäävuorisalaatti jalostettiin Kaliforniassa luvulla ja tarkoituksena oli saada aikaan kasvi, jonka solurakenne on niin tukeva, että se kestää pitkät kuljetukset eikä salaatti myöskään kuihdu liian nopeasti kastikkeen sekoittamisen jälkeen.

Jäävuorisalaatista muistan aina James Deanin ilmeen elokuvassa Eedenistä itään , kun hän neuroottisena Cal-poikana katseli isänsä epäonnistuneen salaatin jäähdytyskuljetuksen tuloksia — radalle kuumana kesäpäivänä pysähtynyt, vettä valuva tavarajuna, jonka vaunuihin oli jäiden kera lastattu maatilan koko salaattisato Maailman gastronomit eivät suuresti arvosta jäävuorisalaattia — he sanovat sen edustavan samaa keskiluokkaista ruokakulttuuria kuin meillä kiinankaali, jota vielä luvulla meillä tyrkytettiin joka paikassa hienona salaattina.

Totta on, että kiinankaali meillä voisi olla valmistettu jollakin hyvällä tavalla. Sen puputtaminen raakana alkaa pian kyllästyttää, samoinkuin tietenkin myös amerikansalaatin rouskuttaminen. Amerikansalaatti kuuluu perheeseen Lactuca sativa var. Näistä on jäävuorisalaatti eli Iceberg meillä nykyisin varsin yleinen. Toinen tunnettu laji on Batavia. Sitä ei pidä sekoittaa bataviansikuriin , joka on eri kasvi, ks. Tavalliset lehtisalaatit ovat perhettä Lactuca sativa var. Bataviansalaatteja ovat myös kiharalehtiset, punainen Lollo rosso ja vihreä "vaalea" Lollo bionda , joiden nimen alkuperästä ei liene epäilystä.

Näiden lisäksi on meillä myös saatavana sidesalaattia eli kos-salaattia, L. Tämä tunnetaan myös nimellä romaine , suomeksi roomansalaatti. Nimen kos-salaatti sanotaan olevan peräisin Kosin saaresta, mutta todennäköisempää lienee, että nimi on foneettinen väännös ranskan sanasta gros eli iso. Toinen samaa "iso"-alkuperää oleva, englannissa tapahtunut muunnos on gooseberry , karviaismarja eli "iso marja" sekä joidenkin, ilmeisesti väärien selitysten mukaan myös horseradish , piparjuuri eli "iso retiisi" ks.

Sidesalaatti taas on saanut nimensä siitä, että sen kerät on ennen kasvatettu tiiviiksi sidottuina. Englanninkielisissä resepteissä näkee usein sanan lettuce hearts eli salaatin sydämet. Kyseessä on pienikokoinen sidesalaatin muoto, josta käytetään vain sisin osa. Amerikkalaisissa ruokaohjeissa törmää joskus termiin mesclun. Sana tulee sekoittamista merkitsevästä vanhasta eteläranskalaisesta verbistä mescla , joka puolestaan tulee latinan verbistä miscere.

Mesclun-salaatissa on sekaisin erilaisia pieniä lehtiä, kuten sinappikaalia eli rukolaa , pinaattia , voikukan lehtiä, kardonia , vuonankaalia jne. Taimi- ja siemenkaupoissa on näkynyt myös parsasalaattia , joka on Kiinassa jo satoja vuosia sitten jalostettu lehtisalaattilaji L. Siihen nousee parsatankoa muistuttava mehevä, herkullinen pystyvarsi. Puutarhaharrastelijan ongelma on, että parsasalaattia täytyy kasvattaa paljon, sillä yksi varsi ei riitä kuin alkuun yhdelle syöjälle, eikä uusia varsia kasva, kun vanha on leikattu.

Suomenkin ruokakaupoissa on jo pitkään ollut saatavana tiiviiseen muovipussiin pakattua, valmiiksi pestyä lehtisalaattia, usein eri salaattilajeja sekaisin. Moni ostaja suhtautuu varmaankin epäilevästi pesun tehokkuuteen ja haluaa 'varmuuden vuoksi' pestä salaatin vielä kertaalleen.

Pesun tarpeellisuutta on tutkittu Yhdysvalloissa ja lehti Cook's Illustrated selostaa tuloksia syys-lokakuun numerossaan Suojakaasusta huolimatta on todella pari kertaa sattunut, että vaarallisia bakteereita on löydetty pestyssä salaatissa, mutta keittiön pesualtaassa on kuitenkin aina paljon enemmän bakteereita kuin salaatissa, joten todennäköisyys on suuri, että bakteereita tulee jälkeenpäin tehdyssä pesussa vain lisää.

Ei siis kannata pestä salaattia uudelleen, toteaa lehti. Tietosanakirjan mukaan levät ovat sekovartisia, lehtivihreällisiä kasveja, jotka elävät useimmiten suola- tai makeassa vedessä, mutta on myös puunrungoilla, lumella ja kivillä kasvavia lajeja. Monissa maissa on leviä aina käytetty ravinnoksi — japanilaiset ja irlantilaiset ovat varmaankin tunnetuimpia levien syöjiä.

Rohkenen ennustaa, että tulevaisuudessa, kun liha on kallistunut vain rikkaimpien harvinaiseksi herkuksi ja kalakin alkaa maailmasta loppua, merilevät nousevat arvoon arvaamattomaan.

Islantilaisesta merilevästä valmistetaan jo nykyisin Tanskassa 'tekokaviaaria' nimellä Cavi-art , joka on yllättävän herkullista ja lisäksi erittäin hyvin säilyvää, siinä kun ei ole rasvaa juuri lainkaan.

Ulkonäöltään se muistuttaa rasvakalan mätiä, mutta maistuu huomattavasti paremmalta. Sitä on saatavana kaviaarinharmaana, valkoisena ja punaisena, eikä väriaine värjää ympäristöään lautasella, kuten värjätty rasvakalan mäti tekee. Leviä on valtava määrä ja tässä on mahdotonta edes mainita maailman kaikkia ruoaksi kelpaavia levälajeja. Yllämainittujen levälajien lisäksi kannattaa tutustua tässä luettelossa mainittuun agar-agariin , joka valmistetaan eräistä ruskolevistä, samoinkuin yllämainittu karrageeni.

Ruoan liekitys eli flambeeraus on usein ravintoloiden suuri show, jota tehtäessä keittiö- ja tarjoiluhenkilökuntaa voi kerääntyä pöydän ympärille enemmältikin. Luulisi, että gastronomian ihmemaassa Ranskassa olisi päästy tällaisista teatteriesityksistä, kun ranskalaiset alan perusteoksetkaan eivät näytä antavan menetelmälle paljon arvoa.

Niin vain kuitenkin kävi minulle, että illastaessani paikallisten hyvin ranskalaisten isäntien kanssa hyvin ranskalaisessa ravintolassa Pariisin laitamilla, salin valot yht'äkkiä sammutettiin. Ihan tuli mieleen kotimainen valomerkki. Mutta samassa nähtiin, kuinka eräässä pöydässä liekitettiin jotain ruokaa. Kuinka ollakaan, mekin olimme tilanneet liekitettävän kalaruoan. Hommaa valmisteltiin pitkään pöytämme ääressä. Ja kun hovimestari sitten oli valmiina sytyttämään tulen, hän antoi merkin ovelle päin ja joku sammutti koko salin valot.

Liekit sinänsä eivät anna ruoalle makua. Vodkalla tai muulla puhtaalla veden ja alkoholin sekoituksella ei sen takia mielestämme kannata liekittää. Tärkein on juomasta saatava hieno aromi, ja siinä mielessä on konjakki poikaa.

Viskiä voi käyttää joihinkin ruokiin, jälkiruokiin väkeviä likööreitä tai rommia. Makeimmat liköörit eivät sisällä tarpeeksi alkoholia syttyäkseen. Kotona on liekitystä jonkun kerran harjoiteltu, jotta voisimme sanoa osaavamme konstin.

Tässä vain varoituksen sana: Pannu siis avoimeen tilaan, kauas pois liesituulettimesta, valaisimista, hiuksista ja viiksistä kun liekitetään! Kukaan ei tiedä, koska ja missä päin maailmaa tulta ensi kerran tarkoituksella käytettiin ruoanlaittoon. Aikojen kuluessa on esitetty erilaisia arvioita haarukassa Hyvin todennäköistä on, että keksintö tehtiin vahingossa ja että ensimmäinen lihan kypsennystapa oli tulen loimussa paahtaminen.

Ilmeisesti on ihminen siis jo satojen tuhansien vuosien ajan osannut kypsentää lihaa ruoakseen. Miksi sitten on viime aikoina unohdettu monia kypsennyksen sääntöjä ja lihaa pilataan väärällä valmistustavalla? Miksi keittokirjat ja ruokalehdet jatkuvasti antavat vääriä ohjeita eli puhuvat ns.

Liha-alan ammattilaiset oppivat kirjoistaan, että liha koostuu pitkiä kuituja muodostavista lihassoluista sekä kuitunippuja ympäröivistä sidekalvoista. Niput ovat jänteiden avulla päistään kiinni luissa tai toisissa lihaksissa. Solujen välissä on lisäksi enemmän tai vähemmän rasvaa.

Suurin osa lihasta on vettä, hyvin pieni osa vapaana ja suurin osa valkuaisaineisiin kemiallisesti sitoutuneena. Loppuosa on lähes yksinomaan valkuaisaineita. Vapaassa vedessä on liuenneena erilaisia suoloja ja muita aineita. Ongelma kypsennyksen kannalta on, että lihassolut ja nitä koossa pitävät sidekudokset käyttäytyvät eri tavalla kuumennettaessa. Lihassolujen proteiinit denaturoituvat Kun kuumennusta jatketaan, lihassolut mureutuvat. Osa lihassolujen sisältämistä valkuaisaineista koaguloituu ja mureus on suurimmillaan Soluista vapautuu vettä, jolloin ne kutistuvat.

Liha siis menettää painoaan ja lihapalan koko pienenee. Sidekudosten sisältämä kollageeni alkaa kutistua yli 50 asteen lämpötilassa ja muuttuu vesiliukoiseksi hyytelöaineeksi, gelatiiniksi, joka erottuu ja kudokset pehmenevät. Kutistuminen nopeutuu aina 70 asteen lämpötilaan saakka.

Jos kuumennusta jatketaan pitempään, sidekudokset pehmenevät edelleen, mutta koska lihassolut samalla kuivuvat ja sitkistyvät, ei vähän sidekudosta sisältävää lihaa kannata kuumentaa pitkään. Nuoren vasikan lihassa, siansorkissa yms. Yleinen väärinkäsitys on, että liha voitaisiin ruskistamalla tai nopeasti kiehuvaan veteen kastamalla saada mehukkaammaksi, koska "pinnan huokoset vetäytyvät kokoon" siten että "pintaan muka syntyy tiivis, veden poistumista estävä kalvo".

Hiukan tämänsuuntaisen käsityksen julkaisi Harold McGeen mukaan ensimmäisenä meriupseeri, tiedemies, kirjailija ja filosofi Sir Kenelm Digby luvulla. Häntä ei onneksi kukaan ottanut vakavasti ja vielä pitkään neuvottiin kaikissa keittokirjoissa oikea, vuosituhansien kokemuksen opettama tapa: Liha viedään vähitellen yhä lähemmäksi hehkua ja aivan lopuksi paahdetaan pintaan ruskea, hyvänmakuinen kalvo.

Mehu saadaan talteen lihan alla pidettävään vatiin tai siinä kypsyvään Yorkshiren vanukkaaseen. Varras ei siis pyöri hehkun yläpuolella, vaan vieressä — asia, jonka kaikki paistinvartaan omistajat joutuvat opettelemaan kantapään kautta. Lihatukkuliikkeiden vuokraamat 'tynnyrigrillit' vartaineen ovat pelkkää teatteria. Kokonainen porsasjuhliin hankittava sika on aina valmiiksi kypsennetty ja tynnyrigrillissä vain kuumennetaan sen pintaa näön vuoksi.

Tästä tuli mieleen, että Otaniemen Dipolin pääoven ulkopuolelle asennettiin aluksi teekkarien suunnittelema kokonaisen härän paistovarras. Tekniikan opiskelijat tekivät kyllä vartaan lujuuslaskut ja muun mekaanisen suunnittelun oikein, mutta termodynamiikan osuus unohtui — härkä pantiin pyörimään suoraan tulen tai hiilloksen yläpuolelle, kuten kotigrillaaja olisi varmaankin tehnyt.

Dipolin avajaisissa piti paistaa kokonainen härkä, mutta eihän siitä mitään tullut. Pinta paloi karrelle, ennenkuin liha edes alkoi kypsyä sisältä. Vartaan käyttöä kokeiltiin kuulemma vielä toisen kerran samalla huonolla tuloksella, jonka jälkeen varras siirrettiin sisätiloihin, Dipolin eteisaulaan koriste-esineeksi. Teekkarit eivät ollet tutustuneet esimerkiksi moniin Englannissa museoesineinä säilytettyihin keittiövartaisiin, jotka kaikki on asennettu kauas tulen etupuolelle, siten, että lihasta valuva neste saadaan talteen joko altaaseen tai loimussa kypsyvään Yorkshiren vanukkaaseen , kuten edellä todetaan.

Tämän tavan osoittavat todeksi lähes joka ainoa vanhoissa keitto- ja historiankirjoissa nähtävät piirrokset. Niissä on aina varras tulen etupuolella.

Vain pienten lihamäärien, kuten lintujen ja pihvien paistamiseen on käytetty tulen tai hiilloksen yläpuolella olevaa ritilää eli grilliä. Saksalainen kemisti, paroni Justus von Liebig , eräs lihaliemitiivisteen ks. Bovril keksijöistä, oli mies, joka keittokirjallaan luvulla aiheutti sen, että jopa ammattikokit vielä tänä päivänä tekevät niin sanotun "sulkupaiston" eli ruskistavat lihan "mehun pitämiseksi lihassa".

Mutta Liebig oli väärässä. Jokainen ymmärtää, että kun solut kutistuvat, liha vetäytyy kokoon eli sen tilavuus pienenee. Kun nesteet puolestaan laajenevat lämmön johdosta ja vielä lisää vettä erottuu soluista, lisääntyy nesteiden paine, eikä lihamehun ulostihkumista voi mikään mahti maailmassa estää.

Niin vahvaa "ruskistuskalvoa" ei kertakaikkiaan voi syntyä, että neste ei tulisi sen läpi. Jos sellainen syntyisi, pullistelisi paisti kuin ilmapallo uunissa! Ruskistaminen ei muuta lihan pinnan huokoisuutta. Sen ainoa vaikutus onkin lihan maun muuttuminen. Ruskea pinta maistuu hyvältä pääasiassa siksi, että lihamehun sisältämää vettä haihtuu suoraan pinnalta paistamisen aikana, jolloin suolat ja muut makuaineet tiivistyvät.

Korkea lämpötila aiheuttaa myös itse lihassa lukuisia makuun vaikuttavia muutoksia. Täytyy myöntää, että Liebigin sulkupaistoteoria tuntuu pintapuolisesti ajatellen järkeenkäyvältä. Varsin harva kokki lienee vaivautunut todella tutkimaan asiaa — vaikka on satoja kertoja nähnyt, kuinka lihamehu tihkuu ensin punaisina pisaroina, sitten oikein noroina paistokuoren läpi, kun pihvi alkaa olla sisältä kypsä.

Tieteellisiä tutkimuksia on asiasta sen sijaan tehty jo luvulla, mm. Missourin yliopistossa, mutta tulokset ovat menneet käytännön lihanpaistajien ohi. Muutamat tiedemiehet ja harrastelijakokit, kuten Harold McGee ja ruotsalainen Haqvin Gyllensköld ovat myös tutkineet lihan käyttäytymistä eri tilanteissa ja julkaisseet tuloksensa, mutta nekin ilmeisen turhaan. Vielä joulukuussa olen kuullut televisiokokkien puhuvan "sulkupaistosta". Kukaan ei tunnu huomaavan, mistä pihvin sihinä paistinpannulla johtuu.

Jo äänen pitäisi todistaa, että liha menettää suuren määrän kuumaa pannua vasten höyrystyvää nestettä. Keittokirjoissa annetaan sinänsä oikea ohje, että pannulla ei saisi samaan aikaan paistaa liian monta pihviä.

Pannu jäähtyy, jonka seurauksena luullaan enemmän lihamehua valuvan ulos ja pihveistä tulee siten keitettyjä eikä paistettuja. Tämä on tietysti vain osittain totta. Lihamehua valuu itse aiassa vähemmän kuin kuumalla pannulla, koska lämpötila jää alhaisemmaksi. Mutta neste ei haihdu, koska pannu ei ole tarpeeksi kuuma, ja kokki näkee ulos valuvan mehun nesteenä, joka alkaa aaltoilla pannulla.

Kokille ei tule mieleen, että ainakin sama määrä, itse asiassa vielä enemmän nestettä olisi haihtunut taivaan tuuliin kuumalla pannulla paistettaessa. Liebig esitti myös vielä uusissakin keittokirjoissa neuvotun tavan, jonka mukaan lihalientä keitettäessä olisi liha pantava kylmään veteen, kun taas keitettyä lihaa valmistettaessa se olisi pantava kiehuvaan veteen. Tästäkin ovat yllämainitut kirjailijaherrat eri mieltä.

Heidän kirjoissaan on lihan kypsentämiseen liittyviä ilmiöitä ja muiden tekemiä tutkimustuloksia selostettu hyvinkin laajasti ja tähän on turha niitä kopioida enempää. Todettakoon vain, että lihan kutistumiseen ei myöskään vaikuta ympäristön kosteus.

Vedessä tai höyryssä kiehuva lihanpala menettää nestettä yhtä paljon kuin kuivalla uuniritilällä lämmitettävä liha, niin kauan kuin lihan oma sisäinen lämpötila on sama.

Miten makuaineet liukenevat kastikkeeseen, missä tilanteessa saadaan eniten ja parasta kastiketta sekä kannattaako paistia valella vai ei, ovat monimutkaisia kysymyksiä, joita varsinkin Harold McGee on selvitellyt melko yksityiskohtaisesti. Vuonna ilmestyneessä, kaikkien huippukokkien vuosikymmenien aikana tärkeimpänä oppikirjanaan pitämässä kirjassaan Le guide culinaire esittää Escoffier väitteen, joka todistaa, että hän ei ymmärtänyt fysiikasta eikä kemiasta yhtään mitään.

Hän toistaa Liebigin sulkupaistoteorian ja selittää aivan vakavissaan, että lihan pintahuokosten umpeuduttua neste painuu lihan keskipistettä kohti — ikäänkuin siellä olisi nesteelle joku pakopaikka. Tästä kirjan kummallisesta väittämästä ovat nykyajan kokit varmaan saaneet päähänsä tuon kaikkialla keittokirjoissa esitetyn väärän tiedon.

Entä käytännön ohjeet tämän tekstin lukijalle? Pikaisena yhteenvetona edellämainituista kirjoista voidaan sanoa, että hyvin murea, vähän sidekudoksia sisältävä pihvi säilyy mehukkaimpana, jos se kypsennetään uunissa alhaisessa lämpötilassa jopa alle astetta kunnes sen sisäosaan pistetty paistolämpömittari osoittaa 55 astetta.

Jos halutaan ruskistettu pinta, kannattaa pihvi ensin ruskistaa hyvin nopeasti kuivalla, melko kuumalla pannulla pannu on sopivan kuuma, kun voi lakkaa vaahtoamasta. Tällöin pinta kypsyy rapean herkulliseksi. Sisäosa jää raa'aksi eikä kuivu eikä sitkisty kovin paljoa. Mehukkuus säilyy, mutta ei minkään "sulkevan pinnan" ansiosta, vaan siksi, että liha ei kuumene sisältä eikä siten työnnä mehua ulos.

Jos haluat kypsemmän pihvin, siirrä pihvi asteiseen uuniin tai vähennä pannun lämpöä heti ruskistamisen jälkeen ja pane vaikka kansi päälle, jotta liha saa rauhassa kypsyä haluttuun tilaan melko alhaisessa lämpötilassa.

Kun liha otetaan uunista tai pannulta mittarin näyttäessä 55 astetta, pihvi jatkaa vielä kypsymistään, koska lämpimämmän pinnan lämpö virtaa sisäänpäin nostaen keskipisteen lämpötilaa.

Vielä 60 asteen lämpötilassa on liha punaista, mutta väri muuttuu harmaaksi viimeistään 65 asteessa. Huomattakoon tässä, että useimpien bakteerien tappamiseen tarvitaan vähintään asteen lämpötila. Kuten edellä todetaan, suosittelee Liha-alan tiedotus ry. Jos siis paistettava liha ei ole aivan tuoretta, sen pinta kannattaa ruskistaa aluksi, ennen lopullista kypsentämistä alhaisessa lämpötilassa. Minulle on kerran käynyt niin, että asteisessa uunissa yön yli kypsentämäni lampaanpaisti alkoi yön kuluessa kasvattaa bakteerikerrosta ja aamuyöstä heräsin keittiöstä tulevaan aivan hirvittävään hajuun.

Ei auttanut muu kuin kantaa paisti nenää pidellen kauas metsään, kettujen ruoaksi. Vähemmän murea liha sisältää enemmän sidekudoksia, joiden pehmeneminen vie aikaa, sitä kauemmin, mitä alempi lämpötila on. Sitkeä liha kannattaa siis hauduttaa hitaasti kypsäksi alhaisessa lämpötilassa, jolloin lihassyyt eivät sitkisty liikaa, ennenkuin sidekudos on muuttunut hyytelöaineeksi. Lihaa nesteessä kypsennettäessä toimii neste lähinnä termostaattina, joka estää pintalämpötilan nousemisen yli sadan asteen.

Neljä samanlaista pihviä paistettiin eri tavoin ja mehukkaimmaksi jäi asteisessa uunissa etukäteen ruskistamatta kypsennetty pihvi. Samat fyysikot, jotka todistavat paistomyytin vääräksi, mainitsevat myös pistomyytin. Keittokirjojen ohje, jonka mukaan paistettavaa pihviä ei saisi käsitellä haarukalla reikien välttämiseksi, on täysin turha.

Vaikka lihaan pistäisi syvemmänkin reiän, on ulostihkuvan nesteen määrä häviävän pieni kuumuuden aiheuttamaan haihtumiseen verrattuna.

Eihän märkään pesusieneenkään neulalla pistettäessä saada aikaan mitään huomattavaa nestevuotoa. Paistia uunista otettaessa on pintalämpötila lähellä uunin lämpötilaa ja syvemmällä alhaisempi.

Vähiten lämmin piste on paistin termisessä keskipisteessä. Termodynamiikan lakien mukaan alkaa lämpötila tasaantua siten, että uloimman kuoren jäähtyessä jatkavat sisäosat jonkin aikaa lämpenemistään eli nestepaine lisääntyy.

Nesteen virtaus lihassyiden välissä on Ohmin lain mukaan suoraan verrannollinen paine-eroon ja kääntäen verrannollinen virtausvastukseen. Niinpä virtaa paistista nestettä, joka haihtuu nopeasti pinnalta niin kauan kuin pintalämpötila on yli sata astetta. Haihtumisen näkee siitä, että paisti höyryää. Pisteessä A, esimerkiksi 20 mm syvyydellä ulkopinnasta lihaskuitujen suunnassa, on ylipaine ulkoilmaan nähden P ja virtausvastus kanavia pitkin on R. Jos nyt leikataan 10 mm paksuinen viipale paistin päädystä, laskee leikkauskohdan ylipaine nollaan ja virtausvastus R putoaa puoleen, koska virtausmatka puolittuu.

Pisteen A ylipaine on kuitenkin edelleen hetkellisesti P, jolloin virtaus nousee kaksinkertaiseksi. Koska leikkauspinnan lämpötila on alle sata astetta, ei mehu kiehu pois, vaan valuu lautaselle. Entä sitten kypsennyksen asteet? Hyvissä ravintoloissa kysytään aina, miten pihvi halutaan valmistettavan. Englantilaisesta jättimäisestä paahtopaistista saa valita makunsa mukaisesti kypsennettyä kohtaa.

Lukijamme ovat valittaneet, että kylmäsavustetut lihaleikkeleet, erityisesti kylmäsavuporo on liian suolaista. Valittajat ihmettelevät, miksei suolan määrää vähennetä. Kysyimme asiaa Deliporolta , josta kysymys välitettiin edelleen alan mestareille. Tässä vastaus sellaisena, kuin se ymmärrettin:. Savu kehitetään pienissä laitoksissa perinteisellä tavalla leppälastuista, isoissa laitoksissa usein teollisin menetelmin.

Suolan määrällä on vaikutusta myös tuotteen säilyvyyteen sekä nesteen poistamiseen lihasta. Lihan riittävä kuivuminen helpottaa sen viipalointia. Isolle teollisuudelle on taloudellisesti tärkeää saada tuote nopeasti valmiiksi. Valitaan nopea herätebakteeri ja lisätään runsaasti sekä sokeria että suolaa. Näin ajetaan pH-arvo mahdollisimman nopeasti niin alas kuin suinkin. Samalla käytetään myös runsaasti savua. Tällöin tuotteesta kuitenkin tulee happaman kitkerä, minkä ihmisen suu helposti sekoittaa suolaisuuteen.

Siten tuotteen kokonaismaun suolaisuusvaikutelma korostuu. Nopeasti tehtäessä menetetään myös poronlihan oma aromikkuus. Pienjalostamossa käsityönä tehtävässä kylmäsavuporossa suolaa annostellaan lähtövaiheessa mahdollisimman niukasti ja prosessille annetaan sen tarvitsema kypsymisaika. Tavoitteena on mahdollisimman poronmakuinen lopputuote, josta asiantuntevat asiakkaat ovat valmiita maksamaan massatuotetta korkeamman hinnan.

Vertailu kannattaa, sekä tuotetarrojen osalta että varsinkin maistelemalla. Vaikka ihan mukava pieni ohjelmanumero ystävien kanssa. Linkki Deliporon omaan blogiin: Yllä olevassa Deliporon vastauksessa lukijamme kysymykseen kiinnittää huomiota, että mitään prosenttilukuja ei mainita. Kun liha sitten viipaloidaan ja kuivuu, nousee suolapitoisuus yli 4 prosentin – ei siis suolan lisäyksen takia, vaan siksi, että liha menettää painoaan veden haihtuessa, mutta suola ei haihdu.

Tästä siis johtuisi korkea valmiin tuotteen suolapitoisuus. Miksi näitä numeroita ei ole Deliporon vastauksessa mainittu, lienee markkinoijan varovaisuutta. Sana tulee latinan nestettä merkitsevästä sanasta liquidus , joka on siirtynyt ranskaan muodossa liqueur. Se puolestaan tarkoittaa joko nestettä yleensä tai erityisesti voimakasta alkoholijuomaa. Mielenkiintoinen on siirtymä englantiin: Makeutetusta voimakkaasta alkoholijuomasta taas käytetään ranskalaisittain kirjoitettua ja äännettyä sanaa liqueur , joka on sama kuin suomen sana likööri.

Nykyisin ovat lentokenttien taxfree-määräykset muuttaneet tilannetta. Tällainen juoma ei ole enää lainkaan samaa kuin alkuperäinen prosenttinen tai vahvempikin likööri. Toisaalta on esimerkiksi suomalaisten ylpeys, mesimarjalikööri, menettänyt muutenkin tavattomasti hienoa aromiaan siksi, että sen valmistukseen nykyisin käytetään viljeltyjä mesimarjoja.

Olen iloinen voidessani kehua, että kuulun siihen etuoikeutettujen ryhmään, joka on saanut syödä lähes kylläkseen villinä kasvaneita, kesäauringon kypsyttämiä mesimarjoja suoraan luonnosta. Tässä sanastossa on erikseen mainittu eräs gastronomian tuntema "peruslikööri", nimittäin Bénédictine.

Totuus onkin, että Jyväskylän seminaarin ja varmasti muunkin Suomen opiskelijat ja opettajat kuluttivat suhteellisen paljon munkkilikööriä. Sen osoittaa myös teekkarien laulukirjaan luvulla painettu kuorolaulu, jonka sanat kuuluivat lyhyen yksinkertaisesti Bénédictiner munkliqueur.

Sattuipa kerran vuoden tienoilla, että ryhmä suomalaisia insinöörejä työmatkalla Amerikassa oli lähdössä vapaailtaa viettämään ja aloitti hotellin baarista. Siellä joku keksi tilata "vodka limen", mutta baarimikkopa ei tuntenut moista Suomessa juuri muotiin tullutta juomasekoitusta. Pojat selittivät insinöörinenglannillaan, että pannaan lasiin vähän vodkaa ja limeä, siitähän se syntyy. Baarimikko näytti epäuskoiselta, mutta lähti tiskinsä taakse ja palasi pian tuoden pikku lasilliset vodkaa, joissa oli limettihedelmän lohko kauniisti koristeena.

No, menihän sekin mukavasti alas. Suomalaiset eivät huomanneet, että sana lime tarkoitti baarimikon kielessä hedelmää, eikä mehua, kuten meillä. Limettimehua on ollut Suomessa saatavana jo hyvin pitkään, mutta tuoreet hedelmät tulivat meille uudelleen sodan jälkeen vasta luvun loppupuolella. Limetti on sitruunan näköinen, mutta pienempi ja happamampi, usein kauniin vihreä sitrushedelmä. Limettipuu Citrus aurantifolia on pienehkö, runsaasti haarautuva puu, joka viihtyy vain lämpimillä seuduilla.

Suurin osa hedelmistä puristetaan mehuksi, jota käytetään juomasekoituksissa sekä vitamiinipitoisena virvokkeena. Vuodesta piti Englannin sekä sota- että kauppalaivastossa lain mukaan jokaisen merimiehen juoda määräannos limettimehua keripukin ehkäisemiseksi. Englantilainen Lauchlin Rose oli pari vuotta aikaisemmin patentoinut menetelmän limettimehun säilömiseksi ilman alkoholia ja tätä mehua, Rose's Lime Juice , joskus nimellä Lime Cordial , on meilläkin ollut saatavana ruokakaupoissa niin kauan kuin muistan, ainakin jo luvulta.

Amerikkalaiset alkoivat mehun takia käyttää englantilaisista merimiehistä, laivoista ja joskus yleensäkin englantilaisista loukkaavaa nimitystä lime-juicer tai limey , jota kuulee vieläkin joskus käytettävän.

Ruotsiinkin sana on väännetty muotoon lajmjosare. Sitruunoita ei kasvanut tarpeeksi Englannin hallussa olevissa maissa, kun sen sijaan limettiä saatiin omista siirtomaista Aasiassa ja Karibian saarilla.

Erinomaisen hyvä sitrushedelmiä kuvaava sivu on Jorma Koskisen tekemä osoitteessa users. Sieltä löytyy sekä tekstiä että kuvia niin limetistä kuin muistakin sitrushedelmistä. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus suosittelee hedelmästä käytettäväksi nimitystä limetti, joka näyttää olevan hyväksytty myös kaupan puolella, vaikka joskus näkee myytävänkin jotain muuta.

Yhdysvalloissa käytetään 'tavallisesta' limetistä joskus nimitystä Persian lime erotukseksi Key-saarten limetistä, ks. Amerikkalaisissa resepteissä esiintyy usein Key lime , joka on Floridan eteläkärjestä alkavan Key-saarijonon tyypillinen hedelmä, Citrus aurantifolia Swingle.

Englanninkielistä lisätietoa löytyy vaikkapa osoitteesta www. Tunnetuin tuote, johon näitä limettejä tarvitaan, on Key lime pie eli limettipiiras. Se on hyvin helppotekoinen, graham keksimuruista ja voista tehtyyn piiraskuoreen valettu munankeltuais-maito-mehutäyte. Harvat amerikkalaiset ovat maistaneet alkuperäistä Key-limettipiirasta, sillä nykyisin käytetään piiraan tekoon toista limettilajia nimeltään Persian Lime eli Tahiti Lime , Citrus latifolia.

Se on hyvin uusi, vasta luvulla viljelyyn otettu hedelmä, soikea, tummanvihreä ja paksukuorinen. Aito Key lime Citrus aurantifolia on muita limettejä pienempi, noin saksanpähkinän kokoinen, keltainen ja maultaan mieluumminkin kitkerä kuin hapan.

Sanalla key ei tässä tapauksessa ole tekemistä avaimen kanssa, eikä se myöskään viittaa amerikkalaiseen kansallislaulurunoilijaan Francis Scott Key.

Sana on espanjaa, kuten monet muutkin alueen sanat Florida tarkoittaa 'kukkivaa' ja merkitsee hiekkasärkkää, matalaa saarta. Espanjaksi sana on cayo ja se tulee arawak-intiaanien kielestä Espanjassahan ei tällaisia saaria ole. Key-saarilla niitä ei viljellä enää juuri lainkaan kaupallisesti. Limettipuu on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, josta se tuli arabien mukana Välimeren rannalle ja edelleen ristiretkeläisten mukana Eurooppaan. Kolumbus vei puun toisella matkallaan vuonna Haitiin.

Siellä niistä alettiin käyttää nimitystä Hispaniola. Vähitellen limettipuu siirtyi Floridaan, jossa Key-saarten läntisimmille saarille, Key Westille, oli jo luvun alussa kasvatettu suuria limettilehtoja.

Limettipiiras syntyi, kun texasilainen Gail Borden oli vuonna saanut patentin tiivistetylle säilykemaidolle. Sen avulla voitiin leipoa karibialaista hapanappelsiinijälkiruokaa muistuttava limettipiiras, josta sitten tuli suorastaan kansallisruoka Floridaan.

. Eikä linssejä tarvitse liottaa, vaikka monet keittokirjat ja ammattikokit liotusta suosittelevatkin! Pienet alkupalavoileivät ovat Kielitoimiston suosituksen mukaan suomeksi kanapeet samoin kuin fondue on fondyyfilé on filee jne. Mummoja riihimäki ja puumanainen seksi. Jokainen ruokavieras suolasi, pippuroi, sekoitti ja muotoili annoksensa mielensä mukaan, jonka jälkeen lautaset vietiin takaisin keittiöön pihvin paistamista varten. Niin, ja meillä on myös nähty televisiosarja naisesta nimeltään Nancy Witcheros. Paistia uunista otettaessa on pintalämpötila lähellä uunin lämpötilaa ja syvemmällä alhaisempi. Taikasana, koodi, jolla räpylä alkaa salongeissa heilua, on erootiline massaaz eroottinen hieronta.

Herba likööri alkuiset numerot hinta

Pullat keitettiin sexivideoita alastomat miehet jälkeen puolen tunnin ajan maidossa ja niiden kanssa tarjottiin keitinmaito ja siihen sekoitettuna erikseen maidosta, sokerista ja voista keitetty kastike. Min-jumalan pyhä eläin oli valkoinen sonni, jolle syötettiin suuria määriä salaattia. Vieraile sivustolla ja nauti ilmaisesta pornosta!. Kolmas lime-sanan merkitys on lehmus, Tilia europeaea. Kotona sulatin lihaa vain sen verran, että viipaleet irtosivat paperista ja asettelin ne kauniisti tarjoilulautasille. Englannissa se tunnetaan nimellä vendace.

Backpage helsinki porno chat video